Yksiselitteisin perinteisen kielioppitermin hylkääminen ISK:ssa on jo edellä mainitun termin attribuutti vaihtaminen yleisempään termiin määrite. On osoittautunut, että substantiivin määritteille ei tarvita omaa nimitystä. Voidaan yleistävästi puhua verbin, adjektiivin, adverbin samoin kuin substantiivin määritteestä, jollaisella tarkoitetaan sanan sellaista seuralaista, joka ei ole sanan pakollinen täydennys eli komplementti. Lauseenvastike ei, kuten edellä mainittiin, ole välttämättä kielen kuvauksen kannalta tarpeellinen. Siitä on ISK:ssa luovuttu, ja tarpeen mukaan eri infiniittisistä tai muutoin lausemaisista konstruktioista käytetään rakenne-loppuista yhdyssanatermiä, esim. referatiivinen lauseenvastike on referatiivirakenne, statuslauseenvastike statusrakenne jne. Tässä teoksessa noudatettu päätös ei kuitenkaan tarkoita, etteikö lauseenvastike olisi pedagogisena apuneuvona käyttökelpoinen.
Joidenkin termien käyttöalaa on aiemmasta supistettu. ISK:ssa käytetään termiä akkusatiivi morfologisen sijamuodon nimityksenä. Vain ihmisviitteisillä pronomineilla on erillinen akkusatiivin pääte -t (minut, heidät, kenet). Nämä ja muut objektitapaukset, nominatiivi (Talot myytiin; Osta arpa) sekä genetiivi (Näin harakan), ovat yhteiseltä nimitykseltään totaaliobjekteja. Toinen vastaavantyyppinen kattotermistä luopuminen ja sikäli sen merkitysalan supistus on tehty nimityksen partikkeli suhteen. Aiemmin partikkelin käsitteen alle luettiin kaikki taipumattomat sanaluokat, siis adverbit, adpositiot, konjunktiot ja interjektiot. Nyt adverbit ja adpositiot esiintyvät omina luokkinaan ja partikkelin kategoria on rajattu merkitsemään sellaisia kokonaan taipumattomia pikkusanoja kuin konjunktiot, interjektiot ja erilaiset dialogipartikkelit kuten no, ai tai joo. Ratkaisu ei poista sitä tosiasiaa, että juuri taipumattomissa sanoissa on paljon sanaluokkarajan ylittäviä.
Toisaalta yksi sijamuoto on saanut entistä laajemman merkitysalan. Genetiivi on vanhastaan ollut substantiivimääritteen (kaupungin valot), predikatiivin (Kädet ovat Eesaun) sekä nesessiiviverbien (Meidän on onnistuttava) ja eräiden infiniittisten konstruktioiden (Hän antoi kirjan pudota) subjektin sijamuodon nimitys. ISK:ssa nimitämme genetiiviksi myös n-päätteistä objektin sijamuotoa tapauksissa Haukka tavoitti myyrän sekä adjektiivin tai adverbin n-loppuista määritettä, esim. hurjan nopea(sti). Ratkaisu on mahdollinen, kun jätetään huomiotta genetiiviin hyvin vahvasti assosioitunut ’omistamisen’ merkitys. Tosin objektin katsomiseen genetiiviksi sisältyy se kielestä itsestään johtuva epäjohdonmukaisuus, että vastaavassa monikollisessa tapauksessa objekti on nominatiivimuotoinen: Haukka vei kanat.
Parin lauseenjäsenen kuvaus poikkeaa jonkin verran fennistisestä perinteestä. Attribuutti-nimityksestä luopumisen myötä putoaa pois yksi perinteinen lauseen jäsen: substantiivin, adjektiivin ja adverbin määritteet ovat nyt kaikki lausekkeen, eivät lauseen jäseniä. Sen sijaan adverbiaaleja katsotaan nyt olevan paitsi lauseessa myös nominaalisissa lausekkeissa: adjektiivin (vihreä kateudesta) ja substantiivin (kaipaus luontoon) määritteenä. Appositioksi kutsuttu ”substantiivinen attribuutti” kuten pastori Mäkelä tai Kalevala, Suomen kansalliseepos, ovat saaneet aiemmasta poikkeavan kuvauksen: koko konstruktiota kutsutaan appositiorakenteeksi, joka käsittää kaksi samanarvoista jäsentä. Ilmauksessa pastori Mäkelä oleva etumäärite pastori on puolestaan taipumaton nimikemäärite. Lauseenjäsenen nimitys predikaatti on kieliopeissa ollut jokseenkin synonyyminen verbin finiittimuodon, joskus jopa liittomuodon persoonataivutteisen osan kanssa. ISK:ssa käytetään termiä predikaatti hieman tätä laajemmin: paitsi yksiverbisestä finiittimuodosta ja liittomuodoista myös verbiketjuista ja -liitoista (voin tulla, tuli tehtyä), olla-verbistä ynnä predikatiivista tai predikatiiviadverbiaalista sekä sellaisista idiomaattisista konstruktioista kuin tulla toimeen tai saada sanotuksi.
Pitkähkö perinne fennistiikassa on infinitiivien ja partisiippien nimityksillä; niistä on totuttu puhumaan numeroin. ISK:ssa on luovuttu numeroista ja puhutaan A-, E- ja MA-infinitiivistä sekä VA- ja NUT-partisiipeista. Tässä yhteydessä voi vielä mainita sen uudennoksen, että eräitä infiniittisten tunnusten yhdistelmiä muiden muotoainesten kanssa ei pureta osiinsa, vaikka se historiallisesti ja myös synkronis-morfologisesti olisi mahdollistakin. Sellaiset päätteet kuin -vAn (kulkevan), ‑neen (puhuneen) tai -(t)tUA (tultuani) käsitetään nippumorfeemeiksi; esim. temporaalirakenteen aktiivin 3. persoonan muodostavan ilmauksen lähdettyään jäsentäminen passiivin NUT-partisiipin partitiiviksi ei ole nykykielen näkökulmasta motivoitua.
Kielioppiin on viime vuosikymmenten mittaan vakiintunut jonkin verran uutta käsitteistöä. Osin kyseessä on vanhojen mutta jossain vaiheessa syrjään jääneiden käsitteiden elvyttäminen. Esimerkkeinä mainittakoon lausekerakenteeseen liittyvät nimitykset edussana, täydennys ja määrite, sekä post- ja prepositioiden yhteisnimitys adpositio. Nimitysten nomini- tai nominaalilauseke sijaan käytetään ISK:ssa yksinomaan nimitystä substantiivilauseke, lyhenteenä NP, ja nominaalinen lauseke on tarpeen mukaan NP:n, AP:n ja AdvP:n yhteisnimitys. Kun on tarvinnut pitää erillään pelkän pronominin muodostama NP ja sellainen, jossa on muutakin ainesta, jälkimmäistä kutsutaan leksikaaliseksi NP:ksi. Lauseen aikapaikkaisen kehyksen muodostavat ajan ja paikan adverbiaalit ovat olleet yhteiseltä nimitykseltään kehysadverbiaaleja; tässä niitä kutsutaan puiteadverbiaaleiksi. Kvanttoria ei ole ISK:ssa pidetty omana sanaluokkanaan, vaan puhutaan kvanttoripronomineista ja ‑adverbeista. Entistä indefiniittipronominien ryhmää sanotaan kvanttoripronomineiksi.
Edellisissä jaksoissa on jo mainittu joitakin sellaisia ratkaisuja, joissa on jouduttu turvautumaan aiemmin käyttämättömiin nimityksiin; nippumorfeemi on yksi tällainen. Toinen on muotti. Syntaksissa on kaksi elementtien välisiä suhteita kuvaavaa uudistermiä, liitynnäinen ja lisäys. Sellainen sana, joka ei osallistu lausekerakenteeseen, siis joka ei voi olla toista kategoriaa edustavan sanan täydennys eikä määrite, on liitynnäinen suhteessa tyypillisesti jäljessään tulevaan elementtiin. Liitynnäisyys on ominaista partikkeleille; ne eivät muodosta lauseketta minkään toisen sanaluokan sanan kanssa, eli ne eivät toimi esim. substantiivin tai adverbin määritteinä, vaan ne voivat liittyä mihin tahansa yksikköön: sanaan, lausekkeeseen, koko lauseeseen (Vain minä juoksin maaliin [eivät muut] ~ Minä vain juoksin maaliin [en tehnyt muuta] ~ Minä juoksin vain maaliin [en muualle]). Lisäyksille on omistettu kokonainen luku: sellaisia ovat paitsi parenteettiset, sivuhuomautuksen kaltaiset lisäykset myös mm. jälkilisäykset (Tuollaista siis oli rakkaus, se paljon puhuttu) ja erilaiset kieliopillistumat kuten liitekysymykset (Meinaaksä nyt pitää lomaa sitte heinäkuussa vai miten), appositiorakenteet (Kolumbian pääkaupunkiin Bogotaan) tai lohkeamat (Tää on vaikeeta tää kielioppi).
Aspektin käsittelyssä on pyritty vakiinnuttamaan kirjavasta eri kielissä käytetystä terminologiasta suomeen sopivin. Keskeinen käsitepari lausetason aspektin kuvauksessa on rajattu ja rajaamaton. Tätä täydentämään olemme valjastaneet verbien aspektuaalisia ryhmiä kuvaamaan nimitykset rajapakoinen (esim. juosta, verrata), rajaava (unohtaa, syntyä) ja rajahakuinen (kasvaa, lukea) verbi termien resultatiivinen, irresultatiivinen ja resultatiivis-irresultatiivinen tilalle.
Eniten uusia, aiemmin kieliopeissa esiintymättömiä käsitteitä on luvuissa, joissa käsitellään yksinomaan puhutun kielen rakenteita. Lauseen rinnalla niissä käytetään nimitystä lausuma, joka vastaa karkeasti ottaen kirjoitetun kielen virkettä. Tämän lisäksi vuorovaikutuksen kuvauksessa tarvittavia yksiköitä ovat mm. (puheen)vuoro sekä puheenvuorojen muodostama vieruspari. Myös uudella tavalla rajatun partikkelikategorian alakategorioilla on nimityksiä, joita ei ole aiemmin kieliopeissa käytetty, esim. dialogipartikkelit, sävypartikkelit tai lausumapartikkelit.
Edellinen