Hakuohje 
SISÄLLYS > SANAT > Fonologia ja morfofonologia > Äännejärjestelmä > Suomen kielen konsonanttijärjestelmä > § 4 Ääntötapa ryhmittelyperusteena

§ 4 Ääntötapa ryhmittelyperusteena

Konsonanttien ääntötapaa luonnehtii yleisesti se, että ääntöväylällä on jonkinlainen este. Ne konsonantit, joissa ilmavirta katkeaa, ovat klusiileja (p, t, k, b, d, g). Nasaaleissa (m, n, ŋ) taas ilmavirta kulkee nenäväylän kautta, vaikka suuväylään muodostuu samanlainen sulkeuma kuin klusiileja äännettäessä.

Suomen soinnittomat klusiilit p, t ja k ovat heikkotehoisia. Soinnillinen klusiili d eroaa monella tavalla soinnittomasta vastineestaan t:stä. Paitsi että d:n ääntymäpaikka poikkeaa hieman t:n ääntymäpaikasta (t on dentaalinen, d alveolaarinen), myös kielen asento on erilainen d:tä äännettäessä. Edelleen d on kestoltaan lyhyempi kuin t. Suomen d onkin foneettisesti katsoen joko soinnillinen klusiili tai likvidojen tapainen napausäänne. Se eroaa muista klusiileista siinäkin, että se ei osallistu kvantitatiiviseen astevaihteluun eikä yleensä esiinny geminaattana. Kvalitatiivisessa astevaihtelussa d on t:n heikkoasteinen pari (» § 41).

Nasaaliassimilaation vaikutuksesta nasaali ääntyy sitä seuraavan klusiilin kanssa samapaikkaisena: mp, nt, ŋk. Vierassanoissa voi ääntyä f:n edellä myös labiodentaalinen nasaali ɱ: sinfonia [siɱfonia], nymfi [--nyɱfi].

Muita konsonanttien luokkia ovat frikatiivit (f, s), puolivokaalit (v, j) ja likvidat (l, r). Frikatiivit ja puolivokaalit syntyvät, kun ääntöväylään syntyy kapeikko, josta ilmavirta kuitenkin pääsee keskeytyksettä kulkemaan. Frikatiiveista s:n tyyppisiä äänteitä kutsutaan sibilanteiksi. Suomen s-äänne voi soinnillistua vokaalien välissä, ja se voi ääntyä suhu-s:mäisenä etenkin pyöreän vokaalin jäljessä.

Puolivokaalit ovat vokaalimaisen hälyttömiä, koska ääntöväylän kapeikko ei ole kovin tiukka. h-äänteellä on yhtymäkohtia sekä frikatiiveihin että puolivokaaleihin. Sitä tuotettaessa äänirako on (osaksi) avoin ja ilmavirta voimakas, mutta tavallisimmin h on melko hälytön, puolivokaalimainen äänne. h voi esiintyä äänneympäristöstä riippuen myös soinnillisena.

Likvidoita on kahta tyyppiä: tremulantteja (r-äänteitä) ja lateraaleja (l-äänteitä). Suomen r-äänne syntyy niin, että kieli muodostaa lyhytkestoisia sulkeumia hammasvallia vasten, lateraali l taas niin, että ilmavirta kulkee ulos kielen laidoilta, vaikka kielen kärki muodostaa sulkeuman.

Klusiilit ja frikatiivit ovat yhteiseltä nimitykseltään obstruentteja, muut konsonantit sonorantteja eli resonantteja.

Huom. Äänteiden ominaiskuuluvuus eli sonorisuus perustuu siihen, kuinka avoin ääntöväylä on. Vokaalit ovat sonorisempia kuin konsonantit ja väljät vokaalit sonorisempia kuin suppeat vokaalit. Konsonanteista vähiten sonorisia ovat soinnittomat klusiilit. Sonorisuus jäsentyy äännetyypeittäiseksi sonorisuushierarkiaksi. Äänteiden sonorisuus vaikuttaa mm. tavujen muodostukseen (» § 11). Hierarkia on seuraavanlainen:

 
väljät vokaalit > puolisuppeat vokaalit > suppeat vokaalit > puolivokaalit > likvidat > nasaalit > frikatiivit > klusiilit
 
ä, a > e, o, ö > i, u, y > j, v > r, l > m, n > s > f, h > p, t, k

Sulje kaikki tasot

KOKO SISÄLLYSLUETTELO

SANAT

Fonologia ja morfofonologia

Äännejärjestelmä

Tavu ja sanapaino

Vokaalit sanan rakenteessa

Konsonantit sanan rakenteessa

Sananrajaisia äänneilmiöitä

Morfofonologinen vaihtelu

Taivutus

Liitepartikkelit ja syntagmaattiset sulaumat

Sanarakenne ja sananmuodostus

Nominijohdokset

Verbijohdokset

Adverbijohdokset ja muut päätteelliset adverbit

Yhdyssanat

RAKENNE

ILMIÖT

Sulje kaikki tasot