Lukuohjeet

Suomen murteiden sanakirja (SMS) kuvaa kaikkien suomen murteiden sanaston. Valmiiseen sanakirjaan tulee arviolta 350 000 sana-artikkelia.

Tässä ohjeessa käydään läpi sana-artikkeleiden olemusta ja rakennetta sekä toimitusperiaatteita.

Sanakirja on responsiivinen, eli näkymä mukautuu käytettävän laitteen mukaan.

Yleistä sana-artikkeleista

Suomen murteiden sanakirja koostuu sana-artikkeleista. Artikkeleissa esitetään monenlaista sanoja koskevaa tietoa.

Sana-artikkeleiden keskeisiä osia ovat hakusana, sanaluokka, merkityksenselite, tieto murreasuista, levikkitiedot, sanakirjan sisäiset viittaukset ja esimerkistö. Artikkelissa on muitakin sisältöosia. Niissä on tietoa esimerkiksi sanan käyttöalasta, taivutuksesta ja vartalosta. Jokaisessa artikkelissa ei ole kaikkia osia.

Sanakirjan sisäisen viittausjärjestelmän vuoksi eräistä artikkeleista käytetään myös nimityksiä viittausartikkeli ja pääartikkeli.

Viittausartikkeli on artikkeli, joka viittaa toiseen artikkeliin. Se sisältää viitehakusanan ja mahdollisen sanaluokan lisäksi vain linkin niin sanottuun pääartikkeliin.

Pääartikkeliksi kutsutaan sellaista sana-artikkelia, johon viitataan toisesta artikkelista. Siihen on voitu koota esimerkiksi sanan eri äänneasuja tai johdosvariantteja, jotka sanakirjassa esitetään samassa artikkelissa. Esimerkiksi pääartikkeliin lysoli on koottu sanan lysoli eri asuja (lisooli, lyseo, lysööri jne.) ja pääartikkeliin kasaantua on koottu sanan kasaantua johdosvariantteja (kasaapua, kasaintua, kasautua jne.). Pääartikkeliin on voitu koota myös esimerkiksi viittausluetteloita, joiden avulla pystyy löytämään artikkelissa kuvatun sanan synonyymejä ja lähikäsitteitä. Esimerkiksi sana-artikkelissa kyäs on rinnakkaisten sanojen luettelo kyäs-sanan synonyymeistä.

Jokainen sana-artikkeli on laadittu arkistoaineiston pohjalta. Artikkelin sisällön ryhmittely perustuu sanakirjan toimittajan aineiston pohjalta tekemään analyysiin. Useimmiten artikkeli on jaettu numeroituihin (ja joskus myös kirjaimella varustettuihin) osiin sanan merkityksen perusteella, mutta perusteena voi olla jokin muukin seikka, esimerkiksi sanan tehtävä, käyttöyhteys tai tarkoite eli viittauskohde.

Sivun alkuun

Hakusana

Hakusana on sana-artikkelin ensimmäinen osa. Hakusana on kirjoitettu muuta tekstiä isommalla pistekoolla, ja se toimiikin sana-artikkelin otsikkona.

Kaikki hakusanat, myös erisnimet, ovat sana-artikkeleissa pienellä alkukirjaimella. Yhdyssanan osat erotetaan artikkeleiden otsikoissa toisistaan pystyviivalla, esimerkiksi asia|huone.

Hakusanat ovat useimmiten yleiskielisessä muodossa, esimerkiksi aakkonen tai minä. Jos sanaa ei tunneta yleiskielessä, hakusanana on tavallisesti yleiskieliseksi mukautettu muoto, esimerkiksi lädäke.

Hakusanat näkyvät myös hakusanalistassa perushakukentän (”Kirjoita hakusana”) alla. (Ks. Hakuohjeista kohta Hakusanalista.)

Osassa hakusanoista on yläindeksinumero eli rivinylinen numero, esimerkiksi lasku1, lasku2 ja lasku3. Näissä tapauksissa on kyse homonymiasta eli siitä, että sanat kirjoitetaan samalla tavalla, mutta ne ovat yleensä eri alkuperää ja tarkoittavat eri asioita. Joskus hakusanat esitetään eri yläindeksinumerojen alla pelkästään selvyyssyistä (esim. juuri1 ja juuri2 eli juuri-substantiivi ja juuri-adverbi).

Viitehakusana

Viitehakusana on hakusana, joka viittaa toiseen sana-artikkeliin, pääartikkeliin. Viitehakusanoja on kahta tyyppiä. Osa viitehakusanoista on viittausartikkeleiden hakusanoja.

Suurin osa viitehakusanoista esiintyy vain hakusanalistassa ja perushaun tuloslistassa. Tällaiset viitehakusanat eroavat muista hakusanoista siten, että niiden perässä on hakusanalistassa mahdollisen sanaluokkatiedon jälkeen oikealle osoittava siirtonuoli (→). Niillä ei ole siis omia artikkeleitaan, vaan ne toimivat itse suorina linkkeinä pääartikkeleihin.

Omina pääartikkeliin viittaavina viitehakusanoinaan ovat ne äänne- ja johdosvariantit, jotka esitetään kootusti pääartikkelissa. Esimerkiksi pääartikkelissa lysoli esiintyvistä asuista (lisooli, lysööri jne.) kukin toimii sanakirjan hakusanalistassa tai viittausartikkelissa viitehakusanana. Näin ne parantavat mahdollisuutta hakusanahaun onnistumiseen muillakin sanoilla kuin pääartikkelin hakusanalla.

Viitehakusanoja ei ole kantasanan yhteydessä esitetyistä us-, os-loppuisista deverbaalijohdoksista, minen-johdoksista, ja-, -loppuisista tekijännimistä, sti-adverbeista, adjektiivin luonteisista partisiipeista, säännönmukaisista komparatiivi- ja superlatiivimuodoista eikä yleensä niin sanottuina alihakusanoina esitetyistä sanaliitoista.

Alihakusana

Sana-artikkeli voi sisältää hakusanan lisäksi niin sanottuja alihakusanoja. Alihakusanat ovat osa sana-artikkelin merkityksenselitettä. Alihakusanat ovat merkityksenselitteissä lainausmerkeissä. (Ks. tämän ohjeen kohtaa Merkitykseselite ja merkitysryhmä.)

Alihakusana voi olla hakusanan sijamuoto, jota ei pidetä niin leksikaalistuneena eli sanastoon vakiintuneena, että se esitettäisiin omana sana-artikkelinaan. Esimerkiksi sana-artikkelissa makonen on alihakusana makosillaan. Alihakusana voi olla myös määrämuotoinen useampisanainen ilmaus. Esimerkiksi sana-artikkelissa häränpylly on alihakusana ”heittää (laskea, lyödä tms.) häränpyllyä”.

Sivun alkuun

Sanaluokka ja tarkenne

Hakusanan perässä useimmissa sana-artikkeleissa on hakusanan sanaluokka. Sanaluokkatieto esitetään hakusanaa pienemmällä pistekoolla ja lyhennemuodossa.

Sanaluokat ovat substantiivi (”s.”), adjektiivi (”a.”), nomini (”n.”), pronomini (”pron.”), lukusana (”lukus.”), verbi (”v.”), kieltoverbi (kieltov.), adverbi (”adv.”), konjunktio (”konj.”), interjektio (”interj.”), prepositio (”prep.”), postpositio (”postp.”), partikkeli (”part.”) ja liitepartikkeli (”liitepart.”).

Nominiksi luokitellaan sana, jolla on sekä adjektiivisia että substantiivisia merkityksiä tai käyttötapoja. Tällaisia ovat esimerkiksi kade1 ja marras1. Nomini-sanaluokkaa käytetään myös silloin, kun käyttöyhteydestä ei käy ilmi, onko kyseessä substantiivi vai adjektiivi. Partikkeliksi luokitellaan sana, joka kuuluu kahteen tai useampaan seuraavista sanaluokista: adverbi, konjunktio, postpositio, prepositio. Partikkeliksi luokitellaan myös taipumaton sana, jonka sanaluokka ei käyttöyhteydestä käy ilmi.

Jos sana kuuluu useampaan kuin yhteen sanaluokkaan, sanaluokat ilmaistaan hakusanan jäljessä peräkkäin siten, että tavallisin sanaluokka on ensimmäisenä. Ilman sanaluokkamerkintää ovat loruissa käytettävät sanat, joiden selitteessä sana luonnehditaan hokemasanaksi.

Sanaluokkatiedon perässä on tarvittaessa sitä koskeva tarkenne tai hakusanan käyttöyhteyden täsmenne. Tavallisimmin tarkenne kertoo sanan luvusta. Luvun lisäksi tietoa voi olla esimerkiksi sanan taipumattomuudesta tai yksipersoonaisuudesta. Tällaisia tarkenteita ovat: mon. (monikollinen), tav. mon. (tavallisesti monikollinen), us. mon. (usein monikollinen), myös mon. (myös monikollinen), komp. (komparatiivi), sup. (superlatiivi), taipum. (taipumaton), tav. taipum. (tavallisesti taipumaton), us. taipum. (usein taipumaton), myös taipum. (myös taipumaton), taip. (taipuva), refl. (refleksiivisesti taipuva), tr. (transitiivinen), intr. (intransitiivinen), vahv. (vahvistavasti), pass:sesti (passiivisesti), yksipers. (yksipersoonainen), tav. yksipers. (tavallisesti yksipersoonainen), us. yksipersoonainen (usein yksipersoonainen), myös yksipers. (myös yksipersoonainen).

Esimerkiksi jos sanaa käytetään tavallisesti monikkomuodossa, hakusanan perässä on merkintä ”tav. mon.”, kuten sana-artikkeleissa maistiainen ja markkina. Jos taas sanalla on usein yksipersoonaista käyttöä, tarkenne on ”us. yksipers.”, kuten sana-artikkeleissa auertaa ja leudottaa.

Sivun alkuun

Sana-artikkelin näkymän valitseminen ja mallikuva

Hakusanan jälkeen sana-artikkelissa on osa, jossa sanakirjan käyttäjä voi valita, millaista näkymää haluaa tarkastella. Kolmesta vaihtoehdosta valitaan yksi.

  • Oletusnäkymänä on ”Koko artikkeli”. Näkyvissä on sana-artikkeli kokonaisuudessaan.
  • ”Jäsennys”-näkymässä näkyvissä ovat hakusana, sanaluokka sekä merkitysryhmän numero ja selite.
  • ”Ilman esimerkkejä” -näkymässä ovat näkyvissä esimerkistöä eli murre-esimerkkejä lukuun ottamatta sana-artikkelin kaikki muut osat. Esimerkit saa tässä näkymässä näkyviin erillisistä ”Esimerkit”-linkeistä.

Linkki artikkeliin -kuvakkeesta artikkelin lopussa voi avata artikkelin uuteen ikkunaan tai välilehteen linkkiosoitteen kopioimista varten. Uudessa ikkunassa hakutulosluettelon sijasta näkyy hakusanaluettelo.

Sivun alkuun

Levikkikartta

Näkymätiedon jälkeen joissakin sana-artikkeleissa on linkki karttaan, josta käy ilmi sanan levikki eli esiintymisalue, levinneisyys. Linkistä ”[kartta]” kartta avautuu uuteen ikkunaan tai välilehteen. Karttalinkkejä on sanakirja-artikkeleissa paitsi artikkelin alussa myös merkitysryhmien alussa. Kartat esittelevät esimerkiksi hakusanan kokonaislevikkejä, merkityslevikkejä sekä hakusanan murreasujen ja taivutuksen levikkejä. (Levikkitiedoista lisää ks. tämän ohjeen kohtaa Tietoja murreasuista, taivutuksesta, levikistä, sanakirjan sisäisistä viittauksista jne.)

Levikkikartta kuvaa arkiston luotettavat sanatiedot pitäjittäin. Sanallinen levikinluonnehdinta taas perustuu aina sanakirjan toimittajan aineiston pohjalta tekemään tulkintaan. Näin kartan ulkoasu ja sanallinen luonnehdinta voivat hieman poiketa toisistaan.

Alun perin painettuina ilmestyneiden sanakirjan osien 1–8 (a–kurvottaa) levikinluonnehdinnoista levikkikarttoina esitetään vain ne, joista sähköinen levikkikartta on ollut valmiina sanakirjaa verkkoon siirrettäessä. Näiden lisäksi levikkikarttoina esitetään ne levikit, jotka sanakirjatekstissä on kuvattu lisäämällä esimerkistöön pitäjännimi vailla esimerkkiä. Hakusanasta kus lähtien sanalliset levikinluonnehdinnat esitetään levikkikarttoina muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Karttoja ei esitetä levikinluonnehdinnasta ”yleissuomal.”. Levikkikartta puuttuu myös niistä murreasujen esittelyn kohdista, jossa asua luonnehditaan sanalla ”yleensä”. Tällaisissa tapauksissa asun levikki on tulkittavissa kokonaislevikin luonnehdinnasta, ja lyhyehköissä artikkeleissa levikki voi selvitä myös merkitysryhmien levikinluonnehdintojen ja levikkikarttojen avulla. Myös muun muassa eräistä asuihin ja taivutukseen liittyvistä huomautuksista levikkikartat puuttuvat.

Sivun alkuun

Aluekartta

Sanakirja sisältää levikkikarttojen lisäksi myös aluekartan. Linkki aluekarttaan löytyy sanakirjan jokaisella sivulla näkyvästä valikosta (VALIKON MERKKI + VALIKKO). Aluekarttaan saa näkyviin sanakirjan levikinluonnehdinnoissa käytettävät alueet ja niiden alaryhmät sekä pitäjät. Alueet ja niiden alaryhmät koodeineen on listattu koodien mukaiseen aakkosjärjestykseen. Kunkin alueen tai ryhmän nimen valitsemalla kartassa korostuu alueen tai ryhmän sijainti. Pitäjän voi valita pudotusvalikon aakkosellisesta luettelosta. Luettelossa olevan pitäjän nimen valitsemalla pitäjän sijainti tulee näkyviin kartalla. Kartalla pitäjän nimen saa puolestaan esiin napauttamalla pitäjän sijaintikohtaa.

Aluekartan pitäjäluettelossa ensisijaisesti muunkieliset paikkakunnat ovat sulkeissa. Karttaan ei ole nimetty niitä rannikkoalueiden pitäjiä, joissa on alun perin puhuttu vain ruotsalaismurteita. Lisäksi kartassa osa Keski- ja Pohjois-Karjalan sekä Länsipohjan pitäjistä korostuu vain osittain, koska näillä alueilla on puhuttu myös karjalaa tai ruotsia.

Ks. lisää sivuilta Alueet ja pitäjät ja Aluekartta.

Sivun alkuun

Merkityksenselite ja merkitysryhmä

Merkityksenselitteellä tarkoitetaan niitä sana-artikkelin osia, joissa selitetään hakusanan merkitystä. Yhdessä sana-artikkelissa voi olla useita merkityksenseliteosia. Toisaalta kaikissa artikkeleissa ei ole merkityksenselitettä. Tällaisia ovat sana-artikkelit, joiden hakusanat ovat merkitykseltään itsestään selviä yhdyssanoja tai johdoksia, esimerkiksi heinälato ja kalustus. Merkityksenselite puuttuu myös sellaisista artikkeleista, joihin sisältyvissä esimerkeissä sanalla ei ole samaa merkitystä, esimerkiksi sana-artikkelista kaahka.

Merkityksenselite on usein sana-artikkelin alussa, jolloin se kattaa kaikki hakusanan merkitykset. Sana-artikkelissa voi olla vain yksi merkityksenselite, kuten sana-artikkelissa maakuntasade, tai selite, joka kattaa myös kaikki merkitysryhmien selitteet, kuten artikkelissa lävitse selite ’läpi, kautta’.

Merkityksenselite voi olla myös merkitysryhmän alussa. Merkitysryhmiä ovat numerolla tai kirjaimella varustetut sana-artikkelin osat. Kussakin ryhmässä esitellään kyseisen sanan jokin merkitys tai käyttötapa. Esimerkiksi sana-artikkelissa latu on neljä numeroitua (1., 2. jne.) merkitysryhmää, joista ensimmäisen selite on ”suksien liukumaurien muodostama reitti lumessa”. Osalla ryhmistä on vielä kirjaimin (a., b. jne.) merkittyjä alaryhmiä, esimerkiksi latu 4.a ” ”mennä (kulkea tms.) vanhaa (samaa tms.) latua(an)” = sujua vanhaan (samaan tms.) tapaan”.

Kun sanan merkitys on selvästi ilmaistavissa, selittävä sana on perusmuodossa (esimerkiksi merkityksenselite ”Ursus arctos” tai ” velkoja, velan, saatavan t. maksun perijä” sana-artikkelissa karhu). Kun sanan merkitys ei ole selvästi ilmaistavissa, käytetään muussa kuin perusmuodossa olevaa selitettä. Esimerkiksi karhu-sana-artikkelin elatiivimuotoinen selite kertoo yleensä sanan tarkoitteen (”sukupuolikumppanista”) ja essiivimuotoinen käyttöyhteyden (”pelotteena”). Monikon partitiivissa oleva selite luonnehtii, usein otsikkomaisesti, merkitysryhmän sisältöä (esim. ”esineitä, laitteita, välineitä tms.” sana-artikkelissa karhu).

Joskus esimerkin ymmärtämiseksi tarvitaan lisätietoa jonkin murre-esimerkissä olevan sanan merkityksestä tai siitä tapahtumasta, josta esimerkki kertoo. Sana-artikkelin karhu ensimmäisen esimerkin alussa on lisätieto ”Karhulle juotettiin viinaa ja” sekä tämän tiedon jälkeen varsinainen esimerkki: sit kun karh tul juàvuksi ni saattin keìhän kans tapètuks. Yleiskielinen lisätieto voi olla esimerkin alussa, keskellä tai lopussa. Yleiskielisen lisätiedon yhteydessä käytetään toisinaan välimerkkejä tietyllä tavalla. (Ks. tämän ohjeen kohtaa Esimerkistö.)

Merkitys selitetään sana-artikkelin tai merkitysryhmän alussa, kun sanasta on useampi kuin yksi tieto (joko yhdestä tai useammasta pitäjästä ja useammalta kuin yhdeltä tiedonantajalta). Kun tietoja sanasta on vain yksi, merkitys selitetään esimerkin yhteydessä. Tällä halutaan osoittaa, että merkitys ei välttämättä ole vakiintunut.

Sanojen kiteytyneestä eli määrämuotoon vakiintuneesta käytöstä kerrotaan merkityksenselitteeseen sisältyvän alihakusanan avulla. (Ks. tämän ohjeen kohtaa Alihakusana.)

Sivun alkuun

Käyttöala

Joissakin sana-artikkeleissa on merkityksenselitteen perässä merkintä sanan käyttöalasta. Käyttöalamerkintä viittaa sanan sävyyn, esimerkiksi ”halv. (halventavasti)”, ”leik. (leikillisesti)” tai ”laps. (lastenkielessä)”. Esimerkiksi hampi-sana-artikkelissa on ”hammas”-merkityksenselitteen jälkeen lyhenne ”Laps.” Sana on siis lapsenkielinen. Käyttöalamerkintä voi koskea myös sanan ikää ”uud. (uudempaa kieltä)” tai epäkansanomaisuutta, esimerkiksi ”kirj. (kirjakieltä)”.

Käyttöala ilmaistaan lyhentein. Lyhenteet selitetään Lyhenteet-sivulla.

Sivun alkuun

Tietoja murreasuista, taivutuksesta, levikistä, sanakirjan sisäisistä viittauksista jne.

Sana-artikkeleissa on versaalein eli suuraakkosin otsikoituna monenlaisia sisältöosioita. Useimmiten näissä osioissa kerrotaan hakusanan murreasusta ja taivutuksesta (osiot ”ASU”, ”TAIVUTUS”, ”ASU JA TAIVUTUS”) sekä levikistä (osio ”LEVIKKI”), mutta joukossa on myös muuta tietoa.

Asu ja taivutus

Sana-artikkelin ”ASU”-osiossa esitetään hakusanan murreasuja. Esimerkiksi sana-artikkelissa laardi mainitaan myös asut laari, laarti, laartti ja laatti. Sana-artikkelin ”TAIVUTUS”-osiossa esitetään joko pelkästään yleisestä (usein yleiskielen) taivutuksesta poikkeava taivutus tai sekä yleinen että poikkeava taivutus. Esimerkiksi sana-artikkelissa masuuni esitellään sekä yleinen että poikkeava taivutus: masuuni : masuunin, masunti : masunnin t. masuntin, masu(u)na : masu(u)nan, mausuuni : mausuunin. Joissakin tapauksissa asu ja taivutus esitellään saman otsikon alla (”ASU JA TAIVUTUS”). Esimerkiksi sana-artikkelissa maantie on seuraava asun ja taivutuksen esittely: maantie : maantietä yleensä, maantia : maantiaa SatP osaksi, HämP paikoin, joitakin tietoja Kai ja liepeiltä, maantia : maantiata joitakin tietoja HämP, Vam, maantie (maantiä) : maantiee (maantiää) joitakin tietoja SatE-L.

Poikkeukselliset äänneasut tai taivutuksen erikoisuudet esitellään yleensä artikkelin alussa, tarvittaessa kuitenkin merkitysryhmässä. Aivan lyhyissä artikkeleissa, joissa odotuksenvastaiset asut ja muodot ovat helposti luettavissa esimerkistöstä, asua ja taivutusta ei erikseen kuvata.

Useimmiten asut ja taivutus esitellään levikkeineen. Samaan artikkeliin yhdistettävien, taajaan toistuvien ja levikiltään lähes säännöllisten johdostyyppien (esim. kasaantua) murrevastineiden (kasaapua, kasaintua, kasautua jne.) levikki esitellään kuitenkin vain keskeisimmissä artikkeleissa; muissa saman johdostyypin artikkeleissa (esim. lamaantua) on pelkkä asujen luettelo ilman levikkiä. Asujen esittelystä saattaa puuttua levikin luonnehdinta myös silloin, kun kyse on nuorehkosta lainasanasta, jolla on hyvin runsaasti äänteellisiä variantteja, joiden levikkiä ei voi esittää luotettavasti tai joilla ei ole selkeää levikkiä (ammoniakki, brodyyri, dynamiitti).

Asut ja taivutusmuodot esitellään tavallisesti yleiskieliseksi normaalistetussa muodossa (ehrättää > ehdättää, eite > editse). Esittelemättä siis jätetään tässä yhteydessä yleensä sellaiset odotuksenmukaiset piirteet kuin yleis- ja erikoisgeminaatio (kalaan > kallaan, kylmenemään > kylmenemmään, aikaisia > aikassi), ts:n edustus (metsä, mehtä, messä), pääpainollisen tavun pitkien vokaalien edustus (maa > moa, mua), diftongien reduktio (koira > koera) sekä avartuminen (kuore > kuare) ja pääpainottomien tavujen vokaaliyhtymien (esimerkiksi korkea, korkee, korkia, korkii) ja i-loppuisen diftongin edustus (esimerkiksi punainen, punanen; tasoittaa, tasottaa) jne.

Suppealevikkinen, esimerkiksi vain yhtä pitäjänmurretta edustava asu voidaan esittää sitä yleiskielistämättä, esimerkiksi eilen-sana-artikkelin asu eklein. Samoin voidaan murteenmukaisia asuja luetella sulkeissa yleiskieliseksi normaalistetun asun jäljessä, esimerkiksi latinki-sana-artikkelin asu laadinki (laainki, laajinki, laalinki, laarinki).

Silloin kun asu on osassa murteita odotuksenmukainen ja osassa epäodotuksenmukainen, asun levikki esitetään kokonaisuudessaan. Silloin siis mainitaan myös ne alueet, joissa asua voidaan pitää odotuksenmukaisena.

Useita asuja esiteltäessä voidaan ensimmäisenä mainita yleisin asu ilman levikkiä ja sen jälkeen muut asut aakkosjärjestyksessä, esimerkiksi ”aren(t)ti yleensä, aranti Tyrvää, areni Koivisto, arenki KarP, arrentti Vesilahti”. (Luonnehdinta ”yleensä” on tulkittava väljästi. Sen avulla luonnehdittu asu voi esiintyä niilläkin alueilla, joilla esiintyy harvinaisempia asuja. Esimerkiksi aranti-, areni-, arenki- ja arrentti-asun rinnalla saattaa tietyllä alueella olla käytössä myös sanan yleisin asu aren(t)ti.)

Sivun alkuun

Muut sanan muotoa koskevat osiot

Sana-artikkeleiden muita versaalein otsikoituja osioita ovat:

”KOMPARAATIO” (nominien ja adverbien vertailuasteet): Komparaatiossa esitetään yleiskielestä poikkeava komparatiivi (ominaisuuden enemmyyttä ilmaiseva vertailuaste). Komparatiivin lisäksi voidaan esitellä superlatiivi (ominaisuuden suurinta määrää ilmaiseva vertailuaste). Esimerkiksi kumma1-artikkelissa esitetään seuraava komparaatio: komparatiivi kummee Teu Jur Jal Him; superlatiivi kummein KalJ Sie.

”TYVI” (esitystavan kannalta tarkoituksenmukaisesti katkaistu sanan alkuosa), esimerkiksi kyyhkynen-sanan tyvi on levikkeineen: kyyhky- eniten tietoja Kar Sav Kes PohK-P PerP Ver Ink, kyhky- Var Sat PohE Häm Kym KesE LänP Juv Uur YVie, kyhkö- Elimäki.

”VARTALO” (se osa sananmuotoa, joka jää jäljelle, kun taivutuspäätteet erotetaan pois), esimerkiksi: mimmoinen-sanan vokaalivartalo on: mimmoise- yleensä, mimmotte- joitakin tietoja VarE-U-Y SatE-P HämP-E; lentää-verbistä on esitetty puolestaan konsonanttivartaloisia muotoja (lennyt, letään, lenttiin, lettiin) Viht Ika HKyr Urj.

Sivun alkuun

Levikki

Sana-artikkelin ”LEVIKKI”-osiossa kuvataan sanan, merkityksen tms. kielenilmiön esiintymisaluetta, levinneisyyttä. Levikkitieto voi kuvata koko hakusanan levikkiä, jolloin levikkitieto on heti hakusanan ja sanaluokan jälkeen tai jos artikkelissa on merkityksenselite, sen jälkeen. Merkitysryhmässä levikkitieto on aina merkityksenselitteen jälkeen. Esimerkiksi sana-artikkelissa kirja on tieto ”LEVIKKI: yleissuomal.”, eli sana on levikiltään yleissuomalainen, ja sana-artikkelissa kirjailla on merkityksenselite ”koristella, kirjoa; tehdä kirjavaksi” ja sen jälkeen tieto ”LEVIKKI: tietoja KarP Sav Kai ja liepeiltä”. Sana-artikkelin kirja viidennessä merkitysryhmässä (”kuvio, täplä”) luetellaan puolestaan kyseisen merkityksen levikkiin sisältyvät alueet.

Levikkitietoja voi olla myös esimerkistössä. Kun levikki esitetään kokonaan esimerkistössä, esimerkkien lomassa mainitaan myös ne pitäjät, joista on tietoja mutta joista esimerkkiä ei anneta.

Sanallisen levikinluonnehdinnan yhteydessä on usein levikkikartta. Levikkikartoista kerrotaan ohjeiden kohdassa Levikkikartta.

Levikkitieto esitetään aina, kun kielenilmiöllä on selkeäalainen levikki ja kun aineisto antaa sen luonnehdintaan mahdollisuuden. Silloin kun aineisto ei ole yleistyksen pohjaksi riittävä tai kun sanalla ei ilmeisesti ole selvää levikkiä ja yksittäistietojen luetteleminen voisi viedä sattumanvaraiseen tulokseen, levikki jätetään esittämättä. Levikkiä ei yleensä esitetä termistymättömistä, osiensa perusteella merkitykseltään selvistä yhdyssanoista tai johdoksista.

Levikin luonnehdinnassa käytetään koordinaatistona vuoden 1938 pitäjäjakoa sekä aluejakoa. Levikki esitetään määrämuotoisia aluekoodeja ja pitäjälyhenteitä käyttäen ja kiinteää esittämisjärjestystä noudattaen. (Katso lisää sivulta Alueet ja pitäjät.)

Tapauksittain käytetään myös ylimalkaisempia, väljentäviä lisäyksiä tai tietojen yleisyyttä tai harvinaisuutta luonnehtivia kommentteja.

Levikin esittämisessä artikkelin tai merkitysryhmän alussa on erilaisia mahdollisuuksia:

  • luetellaan alueet tai alueiden osat ja niiden ulkopuolelle jäävät yksittäiset pitäjät
  • liitetään alueittaiseen luonnehdintaan rajoituksia tai väljentäviä lisäyksiä (”eniten tietoja Var, vähemmän Häm”, ”ei tietoja Ver Ink”)
  • esitetään ylimalkaisesti ilman aluelyhenteitä tai pitäjiä (”yleissuomal.”, ”itämurt.”, ”tietoja eri puolilta”, ”yksittäistietoja”)
  • ilmaisemalla levikki pisteestä toiseen kulkevien linjojen avulla (”tietoja linjan Ahlainen-Kuhmoinen-Kymi eteläpuolelta”, ”tietoja kulmiosta Ikaalinen-Karstula-Harlu-Rautu-Ikaalinen”)

Levikin luonnehtimistapa riippuu itse levikin luonteesta, aineiston määrästä ja laadusta sekä käsiteltävän sanan luonteesta (esim. kantasana, johdos, yhdyssana, termistynyt sana).

Kun levikki käsittää vain osan jostakin alueesta eikä levikkiä haluta esittää pitäjien luettelona, aluelyhenteeseen voidaan liittää esimerkiksi sellaisia täsmenteitä kuin ”itäosa”, ”osaksi”, ”itäpuoli”, ”itälaita” ja ”koilliskulma”. Näistä täsmenteistä ”-osa” on tarkkarajainen. Siten esimerkiksi luonnehdinta ”SavE itäosa” käsittää Savonrannan, Enonkosken, Kerimäen, Punkaharjun ja Säämingin; muut SavE:n pitäjät kuuluvat SavE länsiosaan. Tarkkaan rajatut alueiden osat niihin kuuluvine pitäjineen on listattu Alueet ja pitäjät -sivulla kohdassa Alueiden ja pitäjien esitysjärjestys sekä painetussa sanakirjassa käytetyt pitäjälyhenteet.

Sitä vastoin täsmenteet ”osaksi”, ”-puoli”, ”-laita” ja ”-kulma” eivät ole samalla tavoin tarkkaan rajaavia. ”Osaksi” ilmaisee, että tietoja on ilmoitetulta alueelta kiinteähköstä pitäjärykelmästä (jonka tarkka sijainti ja laajuus jäävät sanomatta). ”Paikoin” taas merkitsee, että tietoja on sieltä täältä isohkolta alueelta. Tarkennetta ”-puoli” käytetään, kun tiedot rajoittuvat jonkin alueen johonkin puoliskoon mutta eivät noudata alaryhmäaluejakoa. (Esimerkiksi luonnehdintaa ”SavE itäpuoli” voisi käyttää alueesta, johon kuuluvat SavE itäosa kokonaisuudessaan ja sen lisäksi SavE länsiosan itäisimmät pitäjät.) Tarkenne ”-laita” viittaa murrerajan tuntumassa oleviin pitäjiin; esimerkiksi levikki ”SavE itälaita” on tulkittava niin, että siihen kuuluvat todennäköisesti pitäjät Savonranta, Kerimäki ja Punkaharju tai ainakin kaksi niistä sekä mahdollisesti lisäksi joko Sääminki tai Enonkoski.

Aluelyhenteiden yhdysmerkki vastaa ”ja”-sanaa. Esimerkiksi luonnehdinta ”VarP-Y” tarkoittaa, että sana tai asu tunnetaan sekä VarP:ssä että VarY:ssä (mutta ei VarE:ssä eikä VarU:ssa). Luonnehdinta ”VarP-U-Y” tarkoittaa levikkiä VarP, VarU ja VarY, luonnehdinta ”Var” levikkiä, johon kuuluvat kaikki Var:n alueet, siis VarP, VarE, VarU ja VarY.

Sivun alkuun

Viittaukset artikkelista toiseen

Omina osioinaan sana-artikkelissa on myös lyhenteitä, joilla ilmaistaan artikkelista toiseen viittaamista:

”RINN.”-lyhenne tarkoittaa hakusanan kanssa rinnakkaista sanaa. Lyhennettä seuraa luettelo lähivarianteista, kokonaan tai osittain (yhdyssanat) samakantaisista tai äänteellisesti läheisistä samaa merkitsevistä sanoista, joista sanakirjassa on omat artikkelinsa. Luettelossa mainitut sanat toimivat linkkeinä kyseisiin sana-artikkeleihin. (Esim. sana-artikkelissa alanko: ”RINN. alaikko, alainko, alanikko, alanne 1, alanto, alavikko, alenko, alento, alinko.”) Artikkelissa, johon RINN.-lyhenteellä viitataan, on takanuolella (←) osoitettu vastaviittaus. (Esim. ”alainko n. alanko 1 ←.”) RINN.-lyhenteellä ja takanuolella viitataan vain aakkosellisesti suhteellisen läheisiin sanoihin.

”VRT.”-lyhenne tarkoittaa kahden sanan vertaamista. ”VRT.”-viittaus on ”RINN.”-viittausta väljempi. Viittauksen kohteella on jotakin yhteistä sen artikkelin tai merkitysryhmän kanssa, jossa ”VRT.”- viittaus on, mutta varsinaisesta sanojen samanmerkityksisyydestä ei välttämättä ole kyse. Viittauksen kohteena oleva sana voi olla äänteellisesti tai johdoltaan samantapainen, merkitykseltään läheinen tai vastakohtainen, samoissa konneksioissa (sanayhdistelmissä) käytetty tms. Esimerkiksi sana-artikkelissa alanko: ”VRT. alattu1, alava 2.a, alavuus 3.”

”RINN.”- ja ”VRT.”-lyhenteiden lisäksi artikkelista toiseen viitataan lyhenteillä ”KS.” ja ”YHD.”. Lyhennettä ”KS.” käytetään, kun jokin seikka (esimerkki, sanayhdistelmä tms.) on sellaisenaan löydettävissä kyseisestä kohdasta. ”YHD.”-lyhennettä käytetään yhdyssanaluettelon alussa. Yhdyssanoja on koottu keskeisimpien perusosien yhteyteen esimerkinomaisesti.

”OSIA”-otsikkoa on käytetty etenkin sanakirjan alkupuolella, kun on esitelty esineiden tms. osien nimityksiä, esimerkiksi kirves-sanan osat terä, lapa¹, hamara, kasa², kurkunalusta, parta, silmä, ponsi.

Viittauksissa ovat käytössä myös takanuoli (←) ja siirtonuoli (→). Vasemmalle viittaavaa nuolta, takanuolta, käytetään artikkelin selitteessä, kun viitataan rinnakkaiseen artikkeliin, jossa on yksityiskohtaisempi selite kuin takanuolen sisältävässä artikkelissa ja usein myös luettelo rinnakkaisviittauksista. Oikealle viittaava nuoli esiintyy hakusanalistassa tai viittausartikkelin hakusanan yhteydessä ja osoittaa, että aineisto on käsitelty viittauksen kohteena olevassa artikkelissa.

Osa sana-artikkeleihin merkityistä viittauksista ei toimi, ennen kuin sanakirja on kokonaisuudessaan valmis. Viittaukset on siis suunniteltu toimimaan valmiissa sanakirjassa. Jos viittaus ei toimi, käyttäjä saa ilmoituksen, jossa todetaan, että viittauksen kohteena oleva hakusana ei vielä sisälly sanakirjaan.

Sivun alkuun

Esimerkistö

Esimerkistöllä tarkoitetaan sana-artikkeleissa olevia murre-esimerkkejä. Nämä murresitaatit eli suorasanaiset lainaukset sanakirjan aineistosta ovat sana-artikkelin keskeinen osa.

Murteellinen esimerkki tai esimerkin osa esitetään kursivoituna ja esimerkistöön sisältyvät yleiskieliset lisätiedot tavallisella, pystyllä kirjasinlajilla. Esimerkki, joka ei ole aitoa murretta tai jonka murteen aitous on kyseenalainen, on lainausmerkeissä. Lainausmerkkeihin on myös pantu sellainen kerääjän itsensä antama selite, jonka sanamuoto ei ole tarkasti tulkittavissa. Jos esimerkissä on useita hakusanan esiintymiä, osoitetaan harvennuksella, minkä esiintymän vuoksi esimerkki on kyseisessä paikassa.

Esimerkin sisällä sulkeissa esitettäviä synonyymisluonteisia selitteitä edeltää yhtäläisyysmerkki erotukseksi täydennyksistä, lisäyksistä tai selvennyksistä (esim. ”mää hurmeennuin (= suutuin) oikeen”). Esimerkin jäljessä oleva synonyyminen selite erotetaan esimerkistä pilkulla, esimerkiksi ”Se on semmonem mumma että se on työhön ahera, ahkera”.

Esimerkit esitetään merkitysryhmän sisällä pitäjittäisessä määräjärjestyksessä. Poikkeuksena ovat ryhmän muista esimerkeistä jollakin tavoin (merkitykseltään, käyttöyhteydeltään) lievästi poikkeavat esimerkit; ne esitetään vaaleansinisen umpineliön () jäljessä. Pitäjäjärjestys alkaa tällöin alusta, aivan kuin kyseessä olisi uusi ryhmä.

Sivun alkuun

Kielitieteellisiä yksityiskohtia esimerkistön murteen merkintätavoista

Esimerkit ovat murteenmerkinnältään kahta tyyppiä, puolikarkeaa ja karkeaa transkriptiota eli ääntämistä jäljittelevää kirjoitustapaa.

Puolikarkealla transkriptiolla merkityt esimerkit alkavat pienellä alkukirjaimella. Sen tarkoituksena on osoittaa, että esimerkki on koulutetun kerääjän tai muun kielentutkijan muistiinpanoista, kielitieteellisistä tutkimuksista taikka äänitteistä. Esimerkiksi kaahna¹-artikkelin Kurkijoen esimerkki alkaa pienellä alkukirjaimella ja on siten koulutetulta kerääjältä.

Karkealla transkriptiolla merkityt esimerkit alkavat isolla alkukirjaimella. Näin esitetään enimmät maallikkokerääjien ainekset samoin kuin opiskelijoiden harjoitustöinään keräämät ja muiden satunnaiskerääjien esimerkit, vaikka niiden murteenmerkintä olisi karkeaa tarkempaa. Esimerkiksi kaahna¹-artikkelin Metsäpirtin esimerkki on tällainen. Aina tarkekirjoituksen tarkkuutta ei voi päätellä esimerkin alkukirjaimesta. Jos esimerkin alussa on yleiskielinen täydennys, sen jatkona oleva murrejakso alkaa joka tapauksessa pienellä kirjaimella (esimerkiksi kaahuroida-verbin Kiihtelysvaaran esimerkki ”Umpisokea ei juuri yksin pääse liikkumaan, paitsi minkä käśmielin (= käsikopelolta) kuahuròi)”, ja jos koulutetun kerääjän merkitsemä murre-esimerkki alkaa erisnimellä, se kirjoitetaan joka tapauksessa isolla alkukirjaimella (esimerkiksi antti-artikkelin Kiuruveden esimerkki Antti kur rukkasijjaan kopist̆taa, nij järvi jeät̆tyy sp.).

Esimerkistön tarkekirjoitusta on tasoitettu ja yhtenäistetty ensisijaisesti siksi, että 60–70 vuoden kuluessa kerätyssä perusaineksessa on samaakin ilmiötä merkitty eri tavoin. Myös tavoiteltu merkinnän tarkkuus on näin suuressa (noin 8,5 miljoonaa sanatietoa) ja eri tavoin kerätyssä perusaineksessa erilaista. Tasoitus ja yhtenäistäminen on tehty aina karkeamman merkinnän suuntaan.

Yhtenäistäminen on kohdistunut seuraavassa esiteltävien äänneilmiöiden merkintään. Kussakin kohdassa esitellään yksityiskohtaisesti, miten merkintää on yhtenäistetty.

Kvantiteetti eli kestoaste

Vokaalien kestoasteita on merkitty varsinaisesti kolme: lyhyt, puolipitkä ja pitkä; lisäksi on kirjoitettu ylilyhyt i rivinylisenä. Konsonantit on merkitty kestoltaan lyhyenä tai pitkänä. Geminaatan (kaksoiskonsonantti, jonka tavuraja jakaa kahtia) lyhytalkuisuus on myös osoitettu.

Lyhyt vokaali on merkitty yleiskielen tapaan yhdellä, pitkä kahdella vokaalimerkillä. Esimerkiksi kari ja kaari.

Merkitty yksinäisvokaalin puolipituus on yleensä säilytetty. Esimerkiksi hapà₍uttaa (Lieto), kirkòl (Rautu), silàhka (Alatornio), juoksòd (Kallivere).

Diftongin (samaan tavuun kuuluvan kahden erilaisen vokaalin yhtymä) jommankumman komponentin puolipituus on yleensä säilytetty, jos kerääjä on puolipituuden merkinnyt (kàoha, luàros, sàuna). Eräisiin Peräpohjolan ja Länsipohjan (esim. Sodankylä tai Kolari) keräelmiin merkittyä diftongin (vokaaliyhtymän) alkukomponentin tai molempien komponenttien puolipituutta (vìelä, àèthiin) ei osoiteta, ei myöskään eräissä kaakkoismurteissa esiintyvää diftongin komponenttien eripituisuutta (mŏà > moa).

Rivinyliseksi merkitty diftongin i on säilytetty; samassa asemassa käytetty rivinylinen e on karkeistettu rivinyliseksi i:ksi (hevoene > hevoine). Muuten ylilyhyeksi merkityt vokaalit (myös švaa eli välivokaali) on yleensä karkeistettu lyhyiksi, samoin vajaalyhyeksi tai puolilyhyeksi merkityt (sie> sielä, vanaha > vanaha, oĕkeen > oekeen).

Vajaapitkä () tai ylipitkä (â) vokaali on karkeistettu pitkäksi vokaaliksi.

Geminoitunut konsonantti on merkitty (kerääjän merkinnän mukaan) joko kahdella konsonanttimerkillä (talloo) tai lyhytaikuisena (tek̆köö). Puolipitkäksi merkitty konsonantti on muutettu lyhytalkuiseksi geminaataksi (kal̀oo > kal̆loo). Ylipitkän geminaatan merkki on jätetty pois (sanot̀ti > sanotti), samoin lyhytalkuisuuden merkki sananrajaisesta geminaatasta (hevoseh̆ haku > hevoseh haku).

Sivun alkuun

Kvaliteetti

Sekä vokaalit että konsonantit on yleensä merkitty yleiskielessä käytetyin merkein. Lisäksi käytetään jäljempänä esiteltäviä erikoismerkkejä (alaluvut Vokaalit ja Konsonantit).

Vokaalit

Perniön seudun ja Länsipohjan murteissa e:n tai ä:n asemesta esiintyvän, e:n ja ä:n välimailla ääntyvän vokaalin merkintä ɛ on säilytetty. Diftongin jälkikomponentin avartumista osoittava ɛ (vastaavasti , å tms.) on murteittain tasoitettu joko avartuneeksi tai avartumattomaksi. Hämeenkyrön seudun pitkät vokaalit ɛ ja å on karkeistettu pitkäksi e:ksi ja o:ksi: pɛ̅ > pee, må̅ > moo.

Nasaalivokaalin merkintä on säilytetty niiden alueiden (lähinnä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan) esimerkeissä, joilla nasaalivokaalia esiintyy. Erilaiset nasaalivokaalin merkitsemistavat on kuitenkin yhtenäistetty: lyhyen vokaalin jälkeen on merkitty sama vokaali ja sen alle nasaalistumismerkki (kaa̰sa), pitkän vokaalin jälkeen pelkästään rivinalinen nasaalin merkki (kallaa ̰). Silloin kun nasaalivokaalin merkkiä selvästikin on käytetty redusoituneen eli vajaasti ääntyvän n:n merkkinä, n on tapauksen mukaan merkitty joko säilyneeksi tai kadonneeksi.

Diftongin jälkikomponentin lievää avartumista tai ummistumista osoittavat rivinyliset tai -aliset vokaalit on jätetty merkitsemättä: sieäl > siel, püäoli > pyäli.

Redusoituneisuutta osoittavat ylösalaiset vokaalimerkit on karkeistettu täysiksi vokaaleiksi: poikɒ > poika, ǝm minä > em minä.

Eri tahoilta kapiteelikirjaimin merkityt sananloppuiset soinnittomat vokaalit on merkitty täysiksi vokaaleiksi: sittᴇ > sitte. Lounaismurteiden (esim. Mynämäki) soinnittomiksi merkityt loppuvokaalit on kuitenkin jätetty merkitsemättä.

Sivun alkuun

Konsonantit

ŋk on korvattu yleiskielen mukaisesti nk:lla ja ŋŋ ng:llä. Vokaalienvälistä yksinäis-ŋ:ää on merkitty ŋ:llä (esim. Sakkola eliŋe).

Sekä regressiivinen (tuĺ) että progressiivinen (punańe) liudennus on osoitettu normaalilla liudennusmerkillä. Maallikkokerääjien konsonantinjälkeisellä j:llä merkitsemä liudennus osoitetaan myös liudennusmerkillä (mänj > mäń). Samoin liudennusmerkillä merkitään eräät muut liudennuksen merkintätavat (oel ’oli’ > oĺ, suis ’susi’ > suś); sanakirjan alkupuolella tällaiset merkintätavat on kuitenkin säilytetty alkuperäisessä asussaan (oel, suis). Heikkoa liudennusta (esim. l:n heleyttä) ei ole merkitty (hal͔l͔itus > hallitus). Jos geminoituneen konsonantin molemmat komponentit on merkitty liudentuneeksi, liudennus on säilytetty vain alkukomponentilla. Tätä sääntöä ei ole sovellettu niillä murrealueilla, joissa venäjän fonetiikan vaikutuksesta liudennus voi ulottua geminaatan kumpaankin komponenttiin. Lisäksi Inkerin esimerkeissä on säilytetty konsonanttiyhtymien ja sananalkuisen dentaalin liudennuksen merkintä.

Puolisoinnilliset meediat g, d, b on korvattu soinnittomilla klusiileilla k, t, p. Soinnilliset konsonantit b ja d on säilytetty, jos ne murteessa esiintyvät; samoin on säilytetty soinnillinen sibilantti z (esim. Kall siiz).

Bilabiaalinen w ja muut v:n variantit on yleensä korvattu v:llä, joskus myös u:lla (kawwan > kauan tai kavvan murteen mukaan), tai jätetty huomiotta (kauwvan tms. > kauvan).

Spiranttien δ ja ϑ merkintä on säilytetty (käδes, viϑϑa); ð (= heikkotäryinen r) on karkeistettu r:ksi. Harvinainen mediopalataalinen spirantti χ on merkitty h:na (Kallivere paχχoitettū > pahhoitettuu, samoin H h:na: nahka > nahka.

Vokaalialkuisen sanan edellä laryngaaliklusiilina (ʔ) enimmissä savolaismurteissa sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan murteissa edustuvan loppu-k:n samoin kuin Pohjois-Savossa, Keski-Suomessa ja osaksi Kainuussa laryngaaliklusiilina edustuvan loppu-n:n merkintä on säilytetty kerääjän merkinnän mukaisesti joko yksinäisenä tai geminaattana. Samoihin asemiin merkityn puristussupistuman (ʾ) merkki on korvattu laryngaaliklusiilin merkillä. Absoluuttisessa lopussa tai tauon edellä olevaa puristussupistumaa tms. ei ole osoitettu, ei myöskään ns. lujaa aluketta.

Sivun alkuun

Muita transkriptioseikkoja

Tavunrajaa ei yleensä ole osoitettu. Jos kerääjä on merkinnyt tavunrajan rivillä olevalla siirtymä-äänteellä, merkintä on säilytetty (korkija, maituva). Samoin riville merkitään kerääjän rivinylisenä kirjaamat siirtymä-äänteet (esim. sitkiᶨä > sitkijä, ruᵛis > ruvis).

Sananrajaa ei yhdyssanan sisällä ole merkitty kuin poikkeuksellisesti, esimerkiksi kahden vokaalin välissä silloin, kun sananrajasta muuten voisi syntyä epäselvyyttä (uamu₍appaa). Yhdyssanoissa, joiden toinen osa on erisnimi, on osien rajalla kirjakielen tapaan käytetty yhdysmerkkiä (esim. Terva-Antti, Perho-tamma).

Legaton kaarella osoitetaan, että edellisen sanan loppukonsonantti ja seuraavaa sanaa aloittava vokaali ääntyvät ”yhteen”, ts. loppukonsonantti on ääntämyksessä siirtynyt sananrajan yli seuraavan sanan alkukonsonantiksi (niillˬol). Kahden vokaalin, kahden konsonantin tai vokaalin ja konsonantin yhdistelmien legatoääntämystä ei osoiteta. Poikkeuksena ovat Lauri Lounelan Kainuun keräelmien merkintätavat seoli > seˬoli, seun > seˬun samoin kuin tapaukset sanonuˬtta (= sanonut että) ja josˬta (= jos sitä). Eräitä poikkeuksellisia legaton merkintätapoja on tasoitettu seuraavasti: siel loli > siell oli, ei jos (= ei olisi) > eij os. Jos legatoääntämys on osoitettu kirjoittamalla sanat yhteen (siitollu), merkintää ei ole (muissa kuin edellä mainituissa Lounelan esimerkeissä) muutettu.

Loppukahdennus on osoitettu asuja esiteltäessä rivinylisellä x:llä: elix, kahvex, orix. Redusoituneeksi merkitty sananloppuinen n () on yleensä karkeistettu täydeksi n:ksi, samoin soinnittomuutta ilmaiseva N (esim. Iitti nuriɴ > nurin) tms. epämääräinen nasaalin merkki (nuri˷ > nurin).

Sananrajainen n:n assimilaatio on osoitettu, jos kerääjä on sen merkinnyt; n:n assimilaatio k:n edellä on kuitenkin jätetty huomiotta, kuten edellä n:n yhteydessä todettiin.

Poikkeuksellinen sanapaino osoitetaan vokaalinjälkeisellä pisteellä (jumala·ttomasti).

Poikkeuksellinen lausepaino on tarvittaessa osoitettu rivinylisellä suoralla pilkulla ('), joka on sijoitettu painollisen sanan alkuun. Paino on merkitty vain silloin, kun se on käsiteltävän sanan tai esimerkin tulkinnan kannalta välttämätön. Lausepainon eri asteita ei osoiteta.

Sivun alkuun