Kuulopuheeksi sanotaan referointia, jossa esitetty tieto on merkitty muualta saaduksi, toisen käden tiedoksi, mutta tarkempaa tiedon lähdettä ei ilmoiteta. Tällaisella referoinnilla puhuja ei sitoudu esittämänsä tiedon todenperäisyyteen vaikka esittäisikin sen omin sanoin. Leksikaalisin keinoin (kuuluu, kuulemma) kuulopuheeksi merkitty vastaa sisällöltään sellaista referointia, jonka johtolauseen sanomista ilmaiseva verbi on passiivissa. Kaikissa seuraavissa tapauksissa tiedon lähde jää epäspesifiksi:
Kuulopuheen ilmaiseminen on yksi evidentiaalisuuden, episteemisen modaalisuuden, tyyppi (» § 1557). Sillä osoitetaan, että kerrotulla tiedolla on nimenomaan kielellinen lähde. Kuulopuheeksi merkitsemiseen on sekä leksikaalisia että kieliopillisia keinoja: partikkelit kuulemma ja muka (» § 1494 – 1495), eräät kuulla-verbiin perustuvat fraasiutumat sekä verbi kuuluu rakenteessa kuuluu lähteneen (» § 488). Morfologisia keinoja muualta kuulluksi osoittamiseen ovat verbin liittotempukset, varsinkin pluskvamperfekti (» § 1496), sekä johtolauseettomassa vapaassa epäsuorassa esityksessä konditionaali (» § 1475). Nesessiivisen pitää-verbin konditionaalimuotoa pitäisi käytetään myös kuulopuheen ilmaisemiseen (» § 1497).
Edellinen pykälä