Taustoittava pykälä
Suomalaisessa kielioppiperinteessä termiä partikkeli on käytetty yhteisnimityksenä kaikista muista sanoista kuin verbeistä ja nomineista, ja partikkelit on jaettu edelleen alakategorioihin, joita on pidetty sanaluokkina. Partikkelien alakategorioita ovat olleet adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot ja interjektiot. Yhteisnimitys partikkelit on siinä suhteessa havainnollinen, että on paljon sanoja, jotka voivat esiintyä usean eri alaryhmän jäsenenä (» § 863). Toisaalta näin tehty luokittelu ei ole tarjonnut sopivaa nimitystä tai luonnehdintaa monille sellaisille sanoille, joita esiintyy etenkin puhuttua vuorovaikutusta jäsentämässä. Kun otetaan huomioon myös puhutun kielen pikkusanat kielioppiin kuuluvina aineksina eikä pidetä niitä merkityksettöminä täytelisäkkeinä, partikkelit on määriteltävä toisin kuin kieliopeissa on vanhastaan tehty.
Tekstissä ja puheessa esiintyvistä partikkeleista on käytetty monia vaihtoehtoisia, osin päällekkäisiä ja ristiriitaisiakin nimityksiä. Tavallisimpia näistä ovat pragmaattinen partikkeli, modaalipartikkeli, diskurssipartikkeli sekä diskurssin merkitsin. Koska partikkelien tutkimusta on harrastettu enemmän pragmatiikan kuin kieliopinkirjoituksen puitteissa ja nimityksiä on luotu eniten diskurssintutkimuksen puolella, systemaattista kategorisointia on olemassa vähän. Kieliopissa tavoitteena on partikkelien käsitteleminen kieliopillisena ilmiönä. Partikkelien eri alakategorioiden kriteerit ovat kuitenkin väistämättä paitsi syntaktis-distributionaalisia myös funktionaalisia ja pragmaattisia. Niiden käsittelyssä onkin tavallista suurempi asema lausetta laajempien tekstikatkelmien tarkastelulla. Partikkeliluokkien nimityksistä dialogipartikkeli- ja lausumapartikkeli-nimitykset viittaavat nimenomaan puhuttuun kieleen. Tämän lisäksi erityisesti sävypartikkelien käsittelyssä on runsaasti puhutun kielen esimerkkejä. Suunnittelupartikkelit kuten tota noin ovat yksinomaisesti puhutun kielen ilmiö.
Tässä kieliopissa ei käytetä nimitystä diskurssipartikkeli, koska se ei rajaa partikkeleista mitään selvää funktionaalista luokkaa. Uusia, suomen kieliopeissa aiemmin käyttämättömiä nimityksiä ovat dialogipartikkeli, lausumapartikkeli (vrt. englannin utterance particle), sävypartikkeli (vrt. saksan Abtönungspartikel) sekä fokus- ja asteikkopartikkeli. Tässä käytetty jaottelu on nimenomaan suomen kielen pohjalta laadittu. Modaali- ja intensiteettipartikkelien ryhmät muistuttavat osin Ahlmanin (1933) klassista jaottelua modaalisiin ja intensiteettiadverbeihin, joskin osa edellisistä on nyt sijoittunut sävypartikkelien ryhmään, osa taas on edelleen käsitetty modaalisiksi tai intensiteettiadverbeiksi.
Edellinen pykälä