Affektisessa tehtävässä käytettäviä keinoja on kielen kaikilla tasoilla. Prosodia samoin kuin ei-kielelliset keinot kuten eleet ja ilmeet, hymy ja nauru ovat eri tason ilmiöitä kuin leksikaalis-kieliopilliset ilmaisukeinot. Puheessa voi minkä tahansa ilmauksen sävyttää affektiseksi prosodian, etenkin äänensävyn, avulla. Äänen sävy ja voimakkuus narinasta ja kuiskauksesta korotettuun huutoon, puheen tempo ja rytmi samoin kuin sävelkorkeuden vaihtelu tai vaihtelemattomuus voivat jatkua yli lausuman ja puhujanvaihdoksen. Ne muodostavat jatkumoita, joista ei juuri voi eristää selvärajaisia kategorioita tai muita konventionaalistumia. Osa prosodisista konventioista on kuitenkin vakiintunut tukemaan tietyntyyppisten ilmausten käyttötarkoitusta, esim. jokin tyylitelty sävelkulku pilkkaamista (”lällättely”) tai kutsua (↑äi↓tii tuu ↑ikku↓naan).
Interjektiot eli huudahdussanat ovat kielellisten ja ei-kielelliseksi katsottavien ääntelyiden eli signaalien välimaastossa. Kun jokin signaali on saanut vakiintuneen fonologisen asun, se katsotaan interjektioksi. Interjektioiden olennaisena osana on prosodia: ilmaukset äännetään useimmiten ympäristöstään erottuvalla tavalla esim. venyttäen tai äänen sävyä muuntaen. Interjektioita voi ryhmitellä niiden ilmaisemien tunnetilojen perusteella karkeasti esim. seuraavasti:
| Inho | hyi, yäk, jak |
| Mielihyvä | ah, aah, mmm |
| Helpotus | huhhuh |
| Pelko | hui, huh |
| Kipu | aih, oioioi |
| Innostus | hihuu, jip(p)ii, jess |
| Halveksunta | höh, pyh |
| Harmistus | hm |
Toinen affektisuuden kannalta keskeinen partikkeliryhmä ovat dialogipartikkelit, joiden ilmaisumahdollisuuksia myös prosodia ja toisto lisäävät (» § 1738, 797 – 800, 1044 – 1051). Esimerkiksi dialogipartikkelin toistolla joo joo puhuja voi osoittaa joko vakuuttelua tai kyllästyneisyyttä; nämä lausumat eroavat prosodisesti toisistaan, karkeasti esitettynä: joo ↑joo vs. joo ↓joo. (Nuoli ylöspäin tarkoittaa sävelkorkeuden äkillistä nousua, alaspäin osoittava nuoli sen laskua.)
Edellinen pykälä