Ilmiölause on eksistentiaalilauseen alatyyppi, jossa e-subjekti seuraa verbiä mutta jonka teemapaikka on tyhjä. Lause on siis verbialkuinen:
Ilmiölause ilmaisee jonkin asiaintilan toteutumista ajankohtana tai tilanteessa, josta tekstissä on kyse. Subjekti on tyypillisesti abstrakti ja viittaa tilanteeseen, tilaan, tekoon tai ajanjaksoon, joka ilmaistaan alkavaksi tai vallitsevaksi.
Ilmiölauseessa esiintyvät keskeiset eksistentiaalilauseen verbit. Tavallisimmat ovat olla ’olla olemassa’ ja tulla (a), muita ovat löytyä, syntyä, kuulua, sattua, tapahtua, seurata, kulua, vallita.
Vaikka paikanilmausta ei ole, ilmiölause tulkitaan useimmiten tekstissä mainittua tai siitä pääteltävissä olevaa paikkaa koskevaksi (b). Tämä voi myös olla puhujan oma tai puheena olevan henkilön lähipiiri tai hän itse (c). Sanajärjestys voi olla myös NP-alkuinen (d).
Monet ilmiölauseet ovat pitkälle kiteytyneitä: vallitsi hiljaisuus, syttyi sota ~ tulipalo, puhkesi kapina, herää kysymys. Etenkin olla- ja tulla-verbilliset ilmiölauseet tulevat myös lähelle tilalauseita: Tuli hiljaisuus, vrt. Tuli hiljaista ~ kuuma. Kieliopillinen ero tilalauseeseen nähden on kuitenkin se, että ilmiölauseen verbinjälkeinen NP on kiellon vaikutuksesta partitiivissa, tilalauseen ei: Tulee kolari ~ Ei tullut kolaria, vrt. Tuli kuuma ~ Ei tullut kuuma (» § 901 esimerkki g).
Edellinen pykälä