Imperatiivilause kuten muukin direktiivinen lausuma toimii keskustelussa vierusparin etujäsenenä: puhekumppanille esitettynä kehotuksena tehdä tai sanoa jotakin. Tietyissä konteksteissa imperatiivilause voi saada muunkin kuin käskyn tulkinnan. Epäilyä tai hämmästelyä osoittavissa vierusparin jälkijäsenissä käytetään kieltoverbin imperatiivia älä, johon saattaa liittyä myös sitä vahvistava inessiivisijainen substantiivi, yleensä voimasana (a). Tällaista rituaalistunutta epäilyn ilmausta sanotaan topikalisoijaksi: vastaanottaja osoittaa ilmauksellaan kiinnostusta kuulemaansa kohtaan ja voi saada puhujan näin jatkamaan aihettaan (b).
| Elli: | Tiädäk sää et hän on pyytäny mult kerran anteeks kuule ja siit on muutama päivä aikaa. |
| Julle: | Älä |
| Elli: | Ja mää olin niin hämmäst- |
| Lempi: | Muutama päivä, |
| Elli: | Juu, |
| Lempi: | Älä |
| Elli: | Ja tiädäks ja mä olin – –. (p) |
Pitkälle kiteytyneitä ovat myös hämmästelyä ilmaisevat imperatiivimuotoiset lausumat katos vaan ~ kato perhana, joilla vastaanottaja kommentoi kuulemaansa:
| S: | No en oo ottanu aikoihi yhteyttä ku ei oo oikeen kerinny. |
| V: | ↑No nii, |
| S: | Meil on tässä tämmösiä m- elämänmuutoksia. |
| V: | ↑Ai ↓ jaa. |
| S: | Me ollaan tuota muuttamassa Saviolle. |
| V: | Katos vaa. (p) |
Imperatiivimuotoiset idiomit Sano(s) muuta ja Älä muuta sano osoittavat puolestaan voimakasta samanmielisyyttä.
Edellinen pykälä