Loppuvokaalin kadon erityistapaus on elisio, jossa sananloppuinen vokaali jää pois vokaalialkuisen sanan edeltä ja tuloksena on ns. legatoääntämys eli sanat saumattomasti yhteen nivova ääntötapa (jota merkitään rivinalisella kaarella). Yleistä puhutussa kielessä on sananloppuisen a:n ja ä:n elisio, varsinkin pronominien paikallissijaisissa muodoissa ja adverbeissa siellä ja täällä silloin kun seuraava sana on kieltoverbi tai olla-verbi.
Elisiossa tavunraja siirtyy niin, että ensimmäisen sanan loppukonsonantti muodostaa tavun jälkimmäisen sanan alkutavun kanssa, esim. mul.lei, sii.non. Ensimmäisen sanan loppukonsonantin pituus voi myös poiketa lähtöarvostaan, esim. tääl‿on (< täällä on), muutenkin kuin elisiotapauksissa, esim. nytt‿on (< nyt on).
Jotkin elision tietä syntyneet yhtymät ovat vakiintuneet kiinteiksi syntagmaattisiksi sulaumiksi, kuten partikkelin ja kieltoverbin yhtymät (esim. ettei, ehkei) tai murteelliset pronominialkuiset sulaumat tyyppiä soli (< se oli), moon (< mä oon) (» § 140 – 141).
Edellinen pykälä