Supistumaverbit ovat verbejä, joilla on pitkään vokaaliin tai A-loppuiseen vokaaliyhtymään päättyvä vokaalivartalo ja t-loppuinen konsonanttivartalo, esim. höylää- : höylät-, vajoa- : vajot- (» § 75). AA-loppuinen vokaalivartalo on kaksitavuinen; tosin vierasperäiset eeraa-vartalot kuten maskeeraa-, koketeeraa- ovat yleensä useampitavuisia. Vokaaliyhtymään päättyvät supistumaverbien eA-, iA-, OA- ja UA-vartalot ovat kolmitavuisia, mutta puhutussa kielessä ne voivat olla myös ee-, ii-, OO-, UU-loppuisia ja kaksitavuisia (» § 26).
Supistumaverbejä on n. 1 100 sanakirjalekseemiä, joista AA-vartaloisia on lähes 900. AA-vartaloisissa ovat enemmistönä transitiiviset, muissa intransitiiviset verbit. AA-supistumaverbeissä on jonkin verran myös deskriptiivisiä muodosteita (» § 309), esim. jyrrätä, tuutata. Joitakin AA-verbejä käytetään tunnekausatiivilauseessa (» § 316), esim. huimata, kiusata, vaivata.
Osa supistumaverbeistä, n. 300 sanakirjalekseemiä, on kantasanallisia läpinäkyviä johdoksia (a). Ne ovat yleensä transitiivisia ja nominikantaisia, ja niiden johdinainekseksi erottuu ‑A- : ‑t- (kuorma-a-n : kuorma-t-kaa, hillo-a-n : hillo-t-kaa). Kantoina on kaksitavuisia nomineja: enimmäkseen substantiiveja, mutta jonkin verran adjektiivejakin (» § 318 asetelma 78). Lisäksi on adverbikorrelaatillisia verbejä kuten puhjeta (vrt. puhki). Supistumaverbit edustavat johdoksina samoja merkitystyyppejä kuin muutkin nominikantaiset muuttamisjohdokset (» § 317).
Jotkin supistumaverbit ilmaisevat kantasanansa tarkoittamassa tai edustamassa tilassa olemista; tällaisissa on niin intransitiivisia, esim. matkata, virrata, paastota, myrskytä, kuin transitiivisiakin, esim. pilkata, puuhata, tiukata, inhota. Jotkin intransitiiviset supistumaverbit taas ilmaisevat kantasanan (tai korrelaatin) tarkoittaman entiteetin tai tilan syntymistä (translatiivisten muuttumisjohdosten tapaan » § 337), esim. kuolata, haljeta, pehmitä, lahota, savuta. Toisaalta moni kantasanallinen supistumaverbi ei sijoitu edellä mainittuihin merkitysryhmiin. Tällaisia ovat esim. kerätä, luvata, palkata, seurata, uhata, varata, lumota, älytä.
Supistumaverbit ovat karttuva johdosryhmä ja produktiivinen uudisverbien vartalo- ja taivutustyyppi. Uusia lainaverbejä tulee supistumaverbien muottiin, lähinnä AA-vartaloiseen (b) (» § 153); tällaisen uuden supistumaverbin vartaloa voi lähtökielessä vastata yhtä hyvin verbi kuin nominikin. Melkoinen osa uusista supistumaverbeistä on slangisanoja (c). Niiden lähtökohtana on muun- tai suomenkielinen sana. Slangin verbejä koskee sama tendenssi lyhentää sanavartaloa ja lisätä siihen klusiili tai s kuin slangin nominijohdoksiakin (» § 215), esim. valkata ’valita’, jutskata ’jutella’, rempata ’remontoida’.
AA-vartaloisissa supistumaverbeissä on myös vanhempia lainasanoja (ruotsalais- tai skandinaavisperäisiä), esim. kloorata, lastata, muurata, peilata, sorvata, testamentata, värjätä. Niillä voi olla korrelaattinaan i-loppuinen substantiivi, joka semanttiselta kannalta joskus sopii verbin kantasanaksikin: kloori, lasti jne. (» § 151, 247 huom.). Joillakin on synonyyminen ttA-johdosvastine, jossa i-substantiivi esiintyy kantasanana, esim. kloorata ~ kloorittaa, koodata ~ koodittaa, paalata ~ paalittaa, pultata ~ pultittaa.
Huom. Nimitys supistumaverbi perustuu siihen, että vartalon lopun pitkän vokaaliaineksen keskellä on varhemmin ollut konsonantti δ, jonka kadottua vartalo on ”supistunut” ja vokaaleista on muodostunut pitkä vokaali tai vokaaliyhtymä. Supistumaverbeiksi kutsutaan kaikkia tämän muotin ja taivutustyypin mukaisia nykykielen verbejä riippumatta niiden iästä. Vokaaliyhtymän sijasta supistumavartalossa on pitkä vokaali eräissä johdoksissa (esim. siivooja, lankeemus) ja puhutussa kielessä muutenkin (rupeen, siivoot, haluun) (» § 26).
Edellinen pykälä