Kieltoilmaus on tunnusmerkkinen vastaavaan myöntömuotoiseen verrattuna niin muodon, merkityksen kuin käytönkin suhteen. On odotuksenmukaisempaa puhua siitä mitä on kuin siitä mitä ei ole. Myöntölause onkin teksteissä paljon yleisempi kuin kieltolause. Kieltolause on kieltosanan takia morfologisestikin tunnusmerkkinen myönteiseen verrattuna. Lisäksi kieltolauseeseen sisältyy monia kiellon saattoilmiöitä: pääverbi on kieltomuodossa, mahdolliset objekti, eksistentiaalilauseen subjekti ja osma partitiivissa ja polaariset elementit (esim. kuitenkaan, edes) kiellon edellyttämässä muodossa (a). Kielto myös neutraalistaa tietyt kieliopilliset distinktiot. Partitiivimuotoisesta NP:stä ei kieltolauseessa paljastu, onko se kvantitatiivisesti määräinen vai epämääräinen tai onko lause aspektiltaan rajattu vai rajaamaton (b).
Kieltoilmauksesta herää lauseyhteydessä usein mielikuva, että kielletylle asiaintilalle vastakkainen asiaintila olisikin (ollut) odotuksenmukainen. Odotuksenmukaisuus perustuu ilmauksen kontekstiin tai laajemminkin yleiseen kulttuuriseen tietämykseen. Esimerkeissä (c) ja (d) kieltolause esittää asian uutena, mutta kielto aktivoi myönteisen vaihtoehdon odotuksenmukaisena; odotus kielletään. Esimerkissä (e) odotus on tilannespesifisempi.
Vaikka kieltolauseella voikin esittää uutena informaationa sen, että puheena oleva asia ei päde, niin kieltolause on taustaoletuksiltaan yleensä enemmän kontekstiin sidoksissa kuin myöntölause (» § 1204 – 1205, 1437).
Huom. HKV:n (A. Hakulinen ym. 1980) aineiston lauseista 91 % (9222 kpl) on myöntölauseita ja 9 % (904 kpl) kieltolauseita.
Edellinen pykälä