Toistensa korrelaatteja (eli korrelaattisanoja) ovat lekseemit, jotka sisältävät saman fonologisen sanavartalon, mutta joiden ei katsota olevan morfologisessa johtosuhteessa keskenään. Mikään sanoista ei ole toisensa kantasana, eikä niiden keskinäisen motivaation suunta ole pääteltävissä. Korrelaatteja keskenään ovat samakantaiset johdokset (a), mutta myös sellaiset sanat, joilla ei ole selvää kantasanaa mutta joilla on yhteinen vartaloaines sekä merkitysyhteys (b).
Tällaisten samavartaloisten sanojen välinen suhde on korrelaatio. Se koskee siis muita kuin toisiinsa johtosuhteessa olevia saman leksikaalisen vartaloaineksen sisältäviä sanoja. Ryhmässä (b) sanan alussa on yhteistä vähintään sekvenssi (C)VC tai (C)VV. Tämä vartaloaines ei sellaisenaan edusta mitään lekseemiä.
Merkitykseltään hieman kaukaisempien mutta silti yhteen kuuluvien korrelaattien sarjoja ovat esim. harsia – harso – harsu (harvuuden tai ohuuden merkitys) tai tallata – tallustaa – talsia (hitaahko, raskas kulkeminen). Sen sijaan riittävää merkitysyhteyttä korrelaatioon saati johtosuhteeseen ei ole esim. verbin toeta (: tokenee) ja partikkelin toki tai verbin pölliä ja substantiivin pölli välillä, vaikka ne fonologisen yhtäläisyyden ehdot täyttävätkin.
Huom. Sanojen suhde on korrelaation näköinen myös tapauksissa, joissa sanoilla on pari yhteistä alkufoneemia ja merkitysyhteys mutta joissa on epäselvempää, edustavatko ne (ainakaan nykykielen kannalta) samaa leksikaalista vartaloainesta, esim. jäädä – jämä, käpristää – käyrä, muhentaa – muusi, naaras – nainen, pula – puuttua, viileä – vilu.
Edellinen pykälä