Vokaalisointu eli vokaaliharmonia tarkoittaa vokaalien mukautumista toistensa laatuun saman sanan sisällä. Vokaalisointu on fonotaktinen rajoitus, jonka mukaan yhdessä fonologisessa sanassa voi olla vain joko takavokaaleja a, o, u tai vain etuvokaaleja ä, ö, y. Vokaalit i ja e ovat foneettisesti etuvokaaleja, mutta vokaaliharmonian suhteen neutraaleja ja voivat yhdistyä sekä etu- että takavokaalien kanssa, esim. selkä vrt. velka, kiista ’riita’ vrt. kiistä ’kiellä’. Muita vokaaleja kuin i:tä ja e:tä kutsutaan sointuvokaaleiksi.
Vokaalisointu on sanan sisäistä koheesiota kannatteleva ilmiö. Sanavartalot noudattavat vokaalisointua, ja myös sanavartaloihin liittyvien suffiksien sointuvokaalit määräytyvät niin, että ne sopivat yhteen vartalon vokaaliston kanssa. Vokaalisointu koskee niin taivutus- ja johdinsuffikseja (» § 16) kuin liitepartikkeleitakin.
Vokaalien i ja e erityisluonne johtuu siitä, että niillä ei ole takaista sointuparia eli suppeaa tai puolisuppeaa laveaa takavokaalia (suomen vokaalit » § 2 asetelma 1). i:n ja e:n etisyys näkyy kuitenkin taivutuspäätteissä: päätteen vokaali on etinen, jos sanavartalossa on pelkästään neutraaleja vokaaleja, esim. veljellä, itkevät. Poikkeuksellisia tässä suhteessa ovat sanojen meri ja veri yksikön partitiivimuodot merta, verta (vrt. merellä, veressä).
Kuten muutkaan fonotaktiset rajoitukset, vokaalisointu ei ole poikkeukseton. On koko joukko sellaisia vieras- ja slangisanoja, joissa esiintyy sekä etisiä että takaisia sointuvokaaleja (myös » § 17).
Edellinen pykälä