Lisäävä lausumapartikkeli kytkee toisiinsa vuoroja ja lausumia joko saman puhujan tekstissä tai yli puhujanvaihdoksen. Kytkentä voi olla puhtaasti additiivista tai siihen voi liittyä muita, puheenvuoron asemaa laajemmassa tekstiyhteydessä ilmentäviä merkityksiä. Keskeinen, merkitykseltään väljin lisäävä partikkeli on ja (» § 804). Lausumapartikkelina sen tyypillinen paikka on vuoron alussa (» § 1030). Vuoronloppuista ja-sanaa on nimitetty jatkeeksi (tästä tarkemmin » § 1042).
Liitepartikkelin ‑kin/-kAAn lisäävään käyttöön, esim. Minäkin tahdon tulla, sisältyy myös sen tulkinta fokuspartikkeliksi (» § 842); sen synonyymina esiintyy puhutussa kielessä partikkeli kans. Väljästi ottaen lisääviksi luokitellut partikkelit eiku ja tai siis ovat erikoistuneet itsekorjausten alkuun, ja niitä nimitetäänkin suunnittelupartikkeleiksi (» § 861 – 862). Vaikka-sanan konjunktiokäytöstä poikkeaa vaikka(pa)-sanan käyttö esimerkin ja ehdotuksen merkkinä.
Lausumapartikkelin ja konjunktion ero on jokseenkin selvä sanojen ja, eli ja et(tä) tapauksessa. Näistä et(tä) ja eli(kkä), jotka toimivat parafraasin merkkinä, esiintyvät vain lausuman- ja vuoronalkuisina; niiden käytöstä tarkemmin » § 1032.
Edellinen pykälä