Edellinen pykälä
Äänteet ja niiden väliset suhteet muodostavat kielen äännejärjestelmän. Äännejärjestelmän abstrakteja äänneyksikköjä kutsutaan foneemeiksi. Foneemit toimivat sanaston ja kieliopillisten morfeemien rakennusaineksina, ja niillä on merkitystä erottava tehtävä. Foneemien yhdistymismahdollisuuksia ja sitä, missä tavu- ja sana-asemissa ne voivat esiintyä, kutsutaan fonotaksiksi (» § 11 – 12, 15 – 33).
Foneemit (ja niiden edustamat konkreettiset äänteet) jaetaan kahteen pääryhmään: vokaaleihin (» § 2) ja konsonantteihin (» § 3 – 6). Konsonantteja äännettäessä huulet tai kieli muodostavat suuväylään sulkeuman tai kapeikon. Vokaaleja äännettäessä suuväylä on avoin.
Huom. Tässä kieliopissa käytetään foneemien ja äänteiden merkintään pääasiassa IPA:n (International Phonetic Association) transkriptiojärjestelmän symboleja, jos tarvittava merkki puuttuu normaaleista kirjainmerkeistä (esimerkiksi ɔ puoliväljän o-äänteen merkkinä). Vakiintunutta suomen ortografiaa noudatetaan silloin kun IPA:n merkki poikkeaa tavallisesta kirjainmerkistä. Tällaisia tapauksia ovat muun muassa ö (IPA: ø) sekä pitkien äänteiden merkintä, esim. kuulla (IPA: kuːlːɑ). Fennistiikassa käytetyn suomalais-ugrilaisen transkriptiojärjestelmän SUT:n mukaisia merkintätapoja esiintyy lähinnä murre-esimerkeissä, mm. osoittamassa äännekestoja sekä konsonantin palataalistumista eli liudentumista.
Kaikista käytetyistä IPA:n ja SUT:n merkeistä on kuvaus merkkien selityksissä.
Fonemaattisessa merkinnässä kielenaines on vinoviivojen sisällä, foneettisessa hakasulkujen, esim. /henki/ = [heŋki]. Sanan vakiintunut kirjoitusasu voi joissain tapauksissa poiketa ääntöasusta ja sen mukaisesta merkinnästä (» § 7 – 8).
Edellinen pykälä
