Äänteet ja niiden väliset suhteet muodostavat kielen äännejärjestelmän. Äännejärjestelmän abstrakteja äänneyksikköjä kutsutaan foneemeiksi. Foneemit toimivat sanaston ja kieliopillisten morfeemien rakennusaineksina, ja niillä on merkitystä erottava tehtävä. Foneemien yhdistymismahdollisuuksia ja sitä, missä tavu- ja sana-asemissa ne voivat esiintyä, kutsutaan fonotaksiksi (» § 11 – 12, 15 – 33).
Foneemit (ja niiden edustamat konkreettiset äänteet) jaetaan kahteen pääryhmään: vokaaleihin (» § 2) ja konsonantteihin (» § 3 – 6). Konsonantteja äännettäessä huulet tai kieli muodostavat suuväylään sulkeuman tai kapeikon. Vokaaleja äännettäessä suuväylä on avoin.
Huom. Tässä kieliopissa käytetään foneemien ja äänteiden merkintään pääasiassa IPA:n (International Phonetic Association) transkriptiojärjestelmän symboleja, jos tarvittava merkki puuttuu normaaleista kirjainmerkeistä (esimerkiksi ɔ puoliväljän o-äänteen merkkinä). Vakiintunutta suomen ortografiaa noudatetaan silloin kun IPA:n merkki poikkeaa tavallisesta kirjainmerkistä. Tällaisia tapauksia ovat muun muassa ö (IPA: ø) sekä pitkien äänteiden merkintä, esim. kuulla (IPA: kuːlːɑ). Fennistiikassa käytetyn suomalais-ugrilaisen transkriptiojärjestelmän SUT:n mukaisia merkintätapoja esiintyy lähinnä murre-esimerkeissä, mm. osoittamassa äännekestoja sekä konsonantin palataalistumista eli liudentumista.
Kaikista käytetyistä IPA:n ja SUT:n merkeistä on kuvaus merkkien selityksissä.
Fonemaattisessa merkinnässä kielenaines on vinoviivojen sisällä, foneettisessa hakasulkujen, esim. /henki/ = [heŋki]. Sanan vakiintunut kirjoitusasu voi joissain tapauksissa poiketa ääntöasusta ja sen mukaisesta merkinnästä (» § 7 – 8).
Copyright © Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2008.
Suomen kielen vokaalijärjestelmä
Suomen kielen konsonanttijärjestelmä
§ 3 Konsonantit ja niiden jaottelu
§ 4 Ääntötapa ryhmittelyperusteena
§ 41 Mitä astevaihtelu on? Astevaihtelun tyypit
§ 42 Suora ja käänteinen astevaihtelu
Liitepartikkelit ja syntagmaattiset sulaumat
Yleistä sanaluokista ja lausekerakenteesta
Komparaatioadjektiivit ja ‑adverbit
Post- ja prepositiot eli adpositiot
Lauseen ominaisuudet, lausemaisuus ja lausetyypit
Perussubjekti, e-subjekti ja genetiivisubjekti
Partitiivi ja nominatiivi subjektissa
Subjektin sija ja kvantitatiivinen määräisyys
Genetiivi ja muut subjektin sijat nesessiivirakenteessa
Transitiivisuus ja objektin semantiikka
Partitiivi- ja totaaliobjektin oppositio
§ 930 Yleiskatsaus: milloin partitiivi, milloin muu sija
Nominatiivi, genetiivi ja akkusatiivi totaaliobjektin sijana
Hallitsevan lauseen vaikutus infinitiivin objektin sijaan
Infiniittisen rakenteen objektin sijan itsenäinen määräytyminen
Subjektin laadusta riippuva predikatiivin sija
§ 946 Yleiskatsaus nominatiivin ja partitiivin valintaan
Ekvatiivilause ja jäännöksetön predikatiivi
Muodoltaan vaihtelematon predikatiivi
Partitiivi pronominipredikatiivin sijana
Subjektiton ja asiaintilaa luonnehtiva predikatiivi
Adverbiaalien morfologisia ja syntaktisia ominaisuuksia
Adverbiaali täydennyksenä ja määritteenä
§ 961 Valenssin tai lausetyypin mukaiset adverbiaalit
Lauseessa useampi saman merkitysryhmän adverbiaali
Suhdesääntö ja adverbiaalin tulkinta
§ 966 Suuntaisen adverbiaalin tulkinta: Se meni ~ panin sen ulos
§ 967 Olopaikan adverbaalin tulkinta: Kannan mehua lasissa pihalla
Objektinsijainen määrän adverbiaali eli osma
Essiivisijainen predikatiiviadverbiaali
§ 975 Subjektia luonnehtimassa: istua väsyneenä, toimia sijaisena
§ 976 Abstrakti: Ongelmana on..., Laajemmin tarkasteltuna se...
Adverbiaalien merkitystehtäviä
§ 988 Merkitykset tapa, keino, väline, määrä
Tekijän ilmaiseminen adverbiaalilla
Syy- ja ehtosuhteen adverbiaalit
Lisäykset lauseen ja muun lausuman osina
Rinnasteiset rakenteet ja niiden merkitysvastineet
Adverbiaalilauseet ja niiden merkitysvastineet