Dialogipartikkelit kuten ai, aha, jaaha, jaa, mm, joo, no ja niin ovat keskustelussa käytettäviä partikkeleita, joiden keskeinen tehtävä on intersubjektiivinen: ne toimivat dialogin, siis vuoropuhelun eli keskustelun, osana. Dialogipartikkelit ovat vuorovaikutuksen ohjailun välineitä. Niiden kieliopillisen tarkastelun viitekehyksenä ei ole lause vaan vuorottelu, eikä niitä ole mahdollista kuvata ottamatta huomioon kontekstia. Partikkelivuoroja tarkastellaan yksityiskohtaisemmin luvussa Lausuma ja vuoro (» § 1044 – 1051).
Dialogipartikkelit voivat muodostaa lausuman ja puheenvuoron sekä suorittaa kielellisen toiminnan yksin. Ne ovat pienimpiä kielen keinoja, joilla voi tavoittaa puhekumppanin ja osoittaa keskusteluun osanottajuutta. Partikkelilausuma esiintyy usein kesken toisen puhujan esittämää pitempää puheenvuoroa tehtävänään mm. sen ilmaiseminen, sisältääkö vastaanottajan kuulema uutta vai tuttua tietoa, riittääkö puhujan tarjoama taustatieto vai ei. Kaksi keskeistä kuulolla olemisen ja vastaanottamisen partikkelia, niin ja joo, muodostavat kysyvän kO-partikkelin kanssa kokonaisen lausuman veroisen vaihtoehtokysymyksen (Jooko? Niinkö?). Lisäksi dialogipartikkelit esiintyvät vuoron alussa, jotkut myös vuoronloppuisina. Distribuutioltaan ne ovat pitkälti samanlaisia kuin interjektiot (» § 856).
Huom. Dialogipartikkeleita on diskurssintutkimuksessa nimitetty minimipalautteiksi tai palautemorfeemeiksi. Näitä nimityksiä on arvosteltu liian yksipuolisiksi: niissä ei tule esiin kyseisten partikkelien luonne esittäjänsä tulkinnan eksplikoijina. Nimitys ”palaute” on sikälikin epähavainnollinen, että mitä tahansa leksikaalistakin vuoroa keskustelussa on perusteltua pitää palautteena edelliseen vuoroon. Harvemmin käytetty nimitys vastauspartikkeli kuvaa tämän ryhmän luonnetta paremmin.
Vanhastaan dialogipartikkelit on luettu interjektioiden kategoriaan. Ero näiden kahden luokan välillä onkin melko vähäinen, ja jotkin sanat toimivat molemmissa. (Samasta sanasta eri kategorioissa tarkemmin » § 863.)
Edellinen pykälä