Syntagmaattiset sulaumat koostuvat syntaktisesti erillisistä yksiköistä, mutta niillä on monia sanamaisia ominaisuuksia. Näitä havainnollistetaan seuraavassa partikkelin ja kieltoverbin sulaumien avulla.
Ensinnäkin sulaumat äännetään ja tajutaan yhdeksi sananmuodoksi, mistä kertoo osien kirjoittaminen yhteen. Ne muodostavat yhden fonologisen sanan (» § 14).
Toiseksi sulaumassa tapahtuu vokaalisoinnun mukaisia muutoksia. Takavokaaliseen konjunktioon sulautuneeseen kieltoverbiin voi liittyä monikon 3. persoonan tunnus joko etu- (‑eivät) tai takavokaalisena (‑eivat).
Persoonatunnuksen mukautuminen konjunktion vokaalistoon on osoitus siitä, että sulauma mielletään yhdeksi fonologiseksi sanaksi. Päätteeltään etuvokaaliset muodot ovat kuitenkin tavallisempia kuin takavokaaliset. Liiteaineksena kieltoverbi eroaa liitepartikkeleista siinä, että liitepartikkeleille vokaalisointuun mukautuminen on pakollista (» § 127).
Kolmanneksi sulauman sanamaisuudesta kertoo, että sen sisään ei voi sijoittua liitepartikkeli. Esimerkkiryhmässä (b) liitepartikkeli asettuu sulauman loppuun vaikka se vastaavassa kaksisanaisessa ilmauksessa liittyisikin alkuosaan, ryhmässä (c) taas liitepartikkeli liittyy kieltoverbiin niin sulaumassa kuin sen kaksisanaisessa vastineessakin.
Huom. Liitepartikkelillinen sulauma etteikö esiintyy kiteytyneenä kieltoa tai epäilystä torjuvissa ilmauksissa, esim. Suominen ei kiellä, etteikö tämä reitti olisi mielenkiintoinen lisävaihtoehto (l). Tällöin etteikö on muodoltaan kielteinen ja kysyvä, mutta merkitykseltään myönteinen: se ei kiellä sivulauseen ilmaisemaa propositiota. (Larjavaara 1992a, Maamies 1993; » § 1159.)