Keskeinen lausuman kysymykseksi merkitsevä partikkeli on ‑kO. Se liittyy normaalisti lauseen ensimmäisen lausekkeen tai lausekkeen ensimmäisen sanan loppuun. Vaihtoehtokysymyksissä se liittyy lauseenalkuiseen finiittiverbiin (a) (» § 133, 1678). Puhutussa kielessä kysymyspartikkeli esiintyy myös muodossa ‑k(s) (b) (» § 130).
Kysymyspartikkelit mite(n)s ja entä(s) käyvät vain keskustelun tiettyihin kohtiin: edellinen nostaa esiin uuden topiikin, entä(s) tuo listaan yhden tapauksen lisää (» § 1033). Kahdessa yhdistelmäpartikkelessa ‑kO on loppuosana: näitä ovat vahvistusta edellyttävä dialogipartikkeli jooko (c) sekä alisteisen kysymyksen merkkinä josko (d):
Eräät mm. epäilyä tai vaihtoehtoisuutta ilmaisevat partikkelit tulkitaan tietyissä konteksteissa kysyviksi. Kun väitelauseen alkuun liittyy arvelua merkitsevä modaalipartikkeli kai, lausuma tulkitaan kysymykseksi (e), ja epäilevissä konteksteissa alisteiset kysymyslauseet voivat alkaa partikkelilla tokko (f). Verbialkuiseen väitelauseeseen liittyessään liitepartikkeli ‑hAn vahvistaa tietyissä yhteyksissä ilmauksen tulkitsemista kysymykseksi (g). Lausuman loppuun sijoittuu disjunktion merkki vai, joka voi liittyä sekä interrogatiivimuotoisiin kysymyksiin että väitelauseisiin ja edellyttää vastausta (h).
Edellinen pykälä