Lausetta, jonka verbi on modukseltaan imperatiivimuotoinen, nimitetään imperatiivi- tai käskylauseeksi (» § 118, 1591). Prototyyppinen tapa muodostaa käsky onkin imperatiivilause.
Imperatiivin sisältämän ilmauksen tulkinta käskyksi, kehotukseksi tai ohjeeksi tapahtuu viime kädessä lausuman leksikaalisen sisällön, puhetilanteen sekä siinä meneillään olevan toiminnan nojalla. Kontekstista ja leksikaalisesta sisällöstä riippuen imperatiivilause voidaan tulkita myös esim. toivotukseksi (a) tai varoitukseksi (b). Imperatiivimuotoiset kohteliaisuusilmaukset ole ~ olkaa hyvä esiintyvät paitsi yksin myös erityyppisten rinnastusten etulauseina, jolloin jälkilausekin on imperatiivimuotoinen (c). Ilman kohteliaisuusfraasia kehotus olisi konditionaalissa (» § 1659). Imperatiivi on myös mm. rukouksissa käytetyn pyynnön muoto (d).
Huom. Eräiden verbien imperatiivimuodon (anna, odota, kuule, kat(s)o) yhteydessä esiintyy finiittiverbillinen lause, jonka suhde kyseiseen verbiin ei ole kieliopillisesti alisteinen. Verbillä on tällaisessa yhteydessä lähes tai täysin partikkelin status (vrt. J. Leino 2003: 53–56; sanoista kato ja kuule partikkeleina » § 1027). Muissa yhteyksissä nämä verbit saavat täydennyksekseen leksikaalisen NP:n, infiniittisen rakenteen, että-lauseen tai alisteisen kysymyslauseen: