Konsonantit esiintyvät paitsi lyhyinä myös pitkinä (suomen konsonanttijärjestelmästä » § 3 – 6). Pitkää konsonanttia kutsutaan geminaataksi eli kaksoiskonsonantiksi. Lyhyen ja pitkän konsonantin välillä on pituusoppositio:
Tavunraja kulkee geminaatan keskeltä (tavurakenteesta » § 11 – 12). Geminaatat voivat esiintyä myös konsonanttiyhtymien jälkikomponenttina, esim. ntt, rkk, lss (» § 31).
Tekstissä yleisimpiä geminaattoja ovat dentaaliset tt, ll ja ss (» § 10 taulukko 2), joista ll ja ss esiintyvät adessiivin, allatiivin ja inessiivin tunnuksissa. Likvida- tai nasaaligeminaatta on usein astevaihtelun alaisen t-loppuisen konsonanttiyhtymän heikkoasteinen vastine, esim. sillan (: silta), kunnon (: kunto), aarre (: aarteen).
Vain marginaalisesti geminaattana esiintyviä foneemeja ovat d, h, j ja v. Geminaatta dd esiintyy vieras- ja slangisanoissa (addiktio, spaddu), hh, jj ja vv murteellisen geminaation tuottamina (» § 29), hh myös deskriptiivisanoissa (hihhuli). Yksinomaan vieras- tai slangisanoissa tavattavia foneemeja ovat b, g ja š (rabbi, suggestio, apašši).
Huom. Puhutussa kielessä esiintyy nasaalien ja likvidojen pituusvaihtelua (Rapola 1966: 273–285), joka voi koskea kokonaista muotoryhmää tai yksittäisiä lekseemejä. Tyypillisimpiä tapauksia ovat seuraavat:
Lisäksi inessiivin päätteenä vaihtelevat -ssA ja osassa länsimurteita tavattava -sA (talossa ~ murt. talosa) sekä abessiivin päätteenä -ttA ja savolais-, hämäläis- ja etelä- ja keskipohjalaismurteiden -tA(x) (sijapäätteiden konsonantin pituusvaihtelusta » § 82 huom.).
Edellinen pykälä