Perusmuotoinen A-infinitiivilauseke voi määrittää predikatiivina tai predikatiiviadverbiaalina olevaa adjektiivia, joka ilmaisee mahdollisuutta (a), arviota helppoudesta tai vaikeudesta (b), joskus aistinvaraista arviota (c). Infinitiivilauseke kertoo, minkä tarkoituksen suhteen entiteetin ominaisuutta arvioidaan (» § 550).
Tällaiset A-infinitiivilausekkeet ovat useimmiten yksisanaisia, mutta joskus infinitiivillä voi olla omakin määrite (d).
Kun infinitiivinä on transitiivinen verbi, sen implisiittinen objekti ymmärretään samaksi kuin se hallitsevan rakenteen jäsen, jota adjektiivi luonnehtii, yleensä siis subjekti; esim. lauseessa Kukat ovat kauniita katsella on kyse katselemisen kohdistumisesta kukkiin. Rakenteessa esiintyy myös intransitiivisia liikeverbejä:
Infinitiivin subjektin tulkinta on yleensä avoin, mutta subjekti voidaan tulkita samaksi kuin kokijan ilmaiseva adverbiaali (f). Myös genetiivisubjekti on infinitiivin yhteydessä mahdollinen (g).
Huom. Sellaisen lauseen kuin Se olisi mukava kuulla voi ymmärtää joko infinitiivisubjektilliseksi (» § 503 – 504) tai siten, että infinitiivilauseke määrittää adjektiivia. Kaksiselitteisyys perustuu siihen, että nominatiivi-NP se voidaan käsittää sekä infinitiivin kuulla objektiksi että (olla) mukava ‑predikaatin subjektiksi. Lauseiden merkitysero on minimaalinen: molemmat antavat ymmärtää, että jonkin kuuleminen on mukavaa. Jos NP on monikossa, kongruoiva finiittiverbi ovat ja monikollinen predikatiivi mukavia osoittavat, että NP on subjekti: Ne olisivat mukavia kuulla. Kongruoimaton verbi ja predikatiivi taas osoittavat, että NP ei ole subjekti, ja se ymmärretään infinitiivin objektiksi: Ne olisi mukava kuulla. Muunsijaisen NP:n voi tulkita vain infinitiivin laajennukseksi: Niitä on mukava kuulla; Sinun kanssasi on mukava jutella.