Lisäyksinä käytettävät puhutteluilmaukset ovat ensisijaisesti nominaalisia lausekkeita. Nimipuhutteluna käytetään yleisiä luokkanimiä kuten rouva, neiti; tehtävännimityksiä kuten (puheen)johtaja; sukulaisnimiä kuten veli hyvä, äiti kulta, vaari; yleisnimiä kuten jätkä, mies, tyttö; arvonimiä ja näihin liittyviä nimikkeitä kuten herra majuri, rouva puhemies. Samalla tavoin käytetään erisnimiä.
Puhuttelu voi muodostua yksittäisestä substantiivista (nimestä) tai tilanteen vaatiessa lausekkeesta, jossa on myös vastaanottajia orientoivaa lisätietoa. Pronominipuhutteluun voi liittyä kuvaileva NP (a). Puhuttelu sijoittuu yleensä lausuman tai vuoron alkuun (b), mutta sitä voi edeltää jokin illokutiivisen sävyn kuten kysymyksen merkiksi kiteytynyt sanonta (c).
Hellittely- tai haukkumanimeä käytetään kehumisissa ja moitteissa (d). Toisin kuin muut puhuttelulisäykset ne sijoittuvat paitsi vuoron alkuun myös melko yleisesti lausuman tai vuoron keskelle tai loppuun. Puhutteluilmaukseen liittyy usein jokin huomionkohdistin kuten hei tai kuule (e).
Tervehdyksissa käytetyn affektiivisen puhuttelun voi muodostaa ilmaus, johon kuuluu nimi sekä kirosana: Arvi jumalauta (k); ”Roikkala, perkele” (k).
Huom. Puhutteluksi sanotaan paitsi puhuttelulisäyksiä myös puhuteltavaan viittaavaa toisen tai kolmannen persoonan pronominia, joka toimii lauseenjäsenenä. Pragmaattisesti kummassakin tapauksessa tarkoituksena on merkitä kuulijoiden joukosta joku tai jotkut puhuteltaviksi. Pronominia ja lisäyksenä käytettyä nimipuhuttelua voidaan käyttää samassa lauseessa (Onko sulla Pekka sama käsitys?) ja yhdistää yhdeksi puhuttelulausekkeeksi, jonka jäsenet ovat keskenään appositiosuhteessa (Otatteks työ pojat jäitä kuulkaa (p)) (» § 1061).