Substantiivit ovat luvussa ja sijassa taipuvia nomineja, jotka ovat lajia ilmaisevia yleisnimiä tai yksilön identifioivia erisnimiä (» § 553). Substantiiveilla nimetään mm. olioita, esineitä ja paikkoja tai ominaisuuksia, asiaintiloja, suhteita ja toimintoja. Ne viittaavat joko konkreettisiin olioihin kuten talo, kirja, kahvi, jäähalli, mummi, Maija, Matti Virtanen, jotka ovat olemassa fyysisinä entiteetteinä, tai abstrakteihin entiteetteihin kuten ajatus, rakkaus, musiikki, ilo, elämä, periaate, osa, politiikka, työttömyys, kauneus, syöminen, hyppy, joilla ei ole esineellistä tarkoitetta. Substantiivit ovat avoin luokka, jonka produktiivisiin taivutustyyppeihin tulee jatkuvasti uusia sanoja (taivutustyypeistä » § 64 – 68; johdoksista » § 174 – 259).
Substantiivi saa sekä etu- että jälkimääritteitä, harvoissa tapauksissa myös täydennyksiä. Substantiivi muodostaa substantiivilausekkeen eli NP:n joko yksin tai erityyppisten laajennustensa kanssa. Laajennuksena voi olla esim. demonstratiivinen tarkenne tai adjektiivilauseke (a), substantiivi‑, adverbi- tai adpositiolauseke (b), infinitiivilauseke tai lause (c). Substantiiviin voi liittyä possessiivisuffiksi: kirjani, hänen juoksemisensa.
Substantiivilauseke toimii lauseessa eri tehtävissä:
Substantiivilauseke voi olla tarkoitteeltaan määräinen tai epämääräinen sen mukaan, onko tarkoite puhujan ja kuulijan tunnistettavissa (d) vai ei (e). Geneerinen viittaus on taas silloin, kun kyse on kokonaisesta luokasta tai jonkin luokan jäsenestä luokan edustajana (f) (» § 1407).
Huom. Yksinkertaisuuden vuoksi tässä kieliopissa puhutaan joskus substantiivin tarkoitteista, vaikka tarkkaan ottaen tarkoite on substantiivilausekkeella eli NP:llä.
Edellinen pykälä