Direktiivisyyttä voidaan ilmaista deonttista modaalisuutta merkitsevillä rakenteilla silloin, kun se kohdistuu vastaanottajan (tulevaan) toimintaan (» § 1554). Imperatiivilauseeseen tai indikatiivimuotoiseen direktiiviin verrattuna modaaliverbin sisältävässä lausumassa on jokin arvottava merkitys: teko kannattaa tai on suotavaa tehdä taikka ilmauksen esittäjä asettaa vastaanottajalle velvoitteen. Modaaliverbillä tai verbiliitolla on tehtävä (» § 1670) ilmaistussa direktiivissä velvoitteen tai luvan lähteenä on tyypillisesti puhuja. Kyseessä voi kuitenkin olla jonkin yleispätevän säännön esittäminen, jossa luvan lähteenä on jokin ulkoinen tekijä.
Direktiiveissä esiintyy nesessiiviverbejä täytyy, pitää, tulee, (ei) tarvitse, kannattaa sekä lupadirektiiveissä modaaliverbejä voida ja saada. Nesessiiviverbit saavat genetiivisubjektin: sitä, joka velvoitetaan toimimaan verbin ilmaisemalla tavalla, ilmaistaan genetiivillä (» § 910).
Modaalisen ilmauksen edellyttämää velvoitteen kohdetta ei välttämättä ilmaista eksplisiittisesti. Tällöin nesessiiviverbejä käytetään nollasubjektillisina (» § 1347). Kontekstista on pääteltävissä, kehen velvoite kohdistuu: vastaanottajaan (b) vai yleisemmin kehen tahansa läsnäolijaan tai asianosaiseen (c).
Potilas: | Minä luulin et sitä olis joutunu joka päivä käyttään? |
Lääkäri: | Ei tarvi joka päivä käyttää. – – tänne kannattaa kyllä käyttää ihan sitä [rasvaa] pikkusen että – –. (P) |
Huom. Sellainen subjekti, jonka tarkoite ei voi olla puheenalaisen toiminnan kontrolloijana, saattaa esiintyä puheessa myös nominatiivimuotoisena (» § 920). Lause on tällöin intransitiivinen, ja subjektin tarkoite on tyypillisesti vaikka ei välttämättä ei-inhimillinen. Velvoite ei kohdistu subjektin tarkoitteeseen, vaan kontekstista pääteltävään inhimilliseen olioon (Laitinen 1992).