Johtimen -(i)kkO sisältävissä sanoissa on paitsi kollektiivijohdoksia (» § 182 – 183, jossa johdostyypin muodostusehdot) myös joitakin kymmeniä yksilönnimiä:
Kantana on yleensä substantiivi, joskus adjektiivi (kylmäkkö, nuorikko, tosikko) tai verbi (elikko, häirikkö) tai selvää kantasanaa ei ole (erakko, hupakko, sammakko). Uudismuodosteet ovat mahdollisia, esim. ahkerikko (L), vakavikko (l).
Kasvinnimitykset ovat enimmäkseen nuorempia kuin muut, tähän erityiskäyttöön luotuja ja merkitysmotivaatioltaan metaforisia. Sanat ratsukko ja opaskoirakko tarkoittavat ihmisen ja eläimen muodostamaa toiminnallista paria. Ihmistarkoitteisilla (i)kkO-johdoksilla on joskus adjektiivikäyttöäkin: täysin ummikko oppilas (L); Tosikon valmentajan tosikko urheilija valittaa usein harjoittelunsa raskautta (l).
Huom. Alkuperän puolesta oma ryhmänsä ovat vartaloainekseltaan vierasperäiset ikko-loppuiset ihmisen nimitykset, esim. akateemikko, kriitikko, mekaanikko, muusikko, poliitikko, romantikko. Sanat ovat latinalais- tai kreikkalaislähtöisiä, tulleet suomeen yleensä ruotsin kautta ja asettuneet (i)kkO-loppuiseen muottiin. Sananlopun k-aines esiintyy sanojen ruotsalaisvastineissakin, esim. kritiker, musiker. (» § 152.) Tyyppi on karttuva; uusia (i)kkO-sanoja voi syntyä vierassanasta myös ilman vieraskielisen yksilönnimen mallia, esim. nostalgikko (← nostalgia), karismaatikko (skt), mozartikko (L), paradoksikko (K). (i)kkO-sanoilla on tyypillisesti korrelaattinaan inen-loppuinen adjektiivi (» § 267) sekä iikka- tai muunloppuinen substantiivi, esim. koomikko – koominen – komiikka, fanaatikko – fanaattinen – fanatismi. Korrelaattien vartaloissa on äänteiden pituusvaihtelua (» § 18 huom., 28 huom., 152).
Edellinen pykälä