§ 9 Lyhyet ja pitkät äänteet

Äänteen pituus on suomessa distinktiivinen, sanojen merkityksiä erottava piirre. Pituusasteita on kaksi: pitkä ja lyhyt.

Kesto on äänteen fysikaalinen ominaisuus. Pitkänä äänne on sekä mittausten että kuulohavainnon perusteella kestoltaan pitempi kuin vastaava lyhyt äänne eli yksinäisäänne. Pitkää eli kaksoiskonsonanttia kutsutaan geminaataksi (» § 27), lyhyttä yksinäiskonsonantiksi. Vokaaleista käytetään nimityksiä pitkä vokaali (» § 18) ja lyhyt vokaali. Pitkää äännettä merkitään kirjoituksessa kahden saman kirjainmerkin jonolla, esim. tt, ää.

Pituusdistinktio koskee lähes kaikkia suomen foneemeja. Konsonanteista tosin v, j, h ja d esiintyvät yleiskielessä vain lyhyenä, mutta murteellinen konsonanttien geminoituminen (» § 29) koskee niitäkin, esim. rahhaa, ajjaa. Lisäksi sekä yleiskielisessä että muussa puhutussa kielessä on sananrajaista konsonanttien pidentymistä, joka koskee periaatteessa kaikkia konsonantteja (» § 34, 38).

Äänteiden ominaiskestot poikkeavat toisistaan. Ominaiskestoltaan pisimpiä ovat soinnittomat klusiilit ja s, lyhimpiä taas d ja likvidat. Suppeat vokaalit ovat ominaiskestoltaan lyhyempiä kuin väljemmät vokaalit.

Lisäksi äänteiden kestoon voivat vaikuttaa sana-asema ja sanan pituus. Esimerkiksi lounaismurteissa ja savolaismurteissa lyhyen ensitavun jälkeisen tavun lyhyt vokaali pitenee, esim. putòsi, sökö̀.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus