§ 28 Lainasanojen mukauttaminen ja slangisanat

Muista kielistä lainautuneet alkuaan konsonanttiloppuiset nominit ovat mukautuneet suomeen siten, että ne ovat saaneet loppuunsa vartalovokaalin i (» § 151). Sitä edeltävä soinniton klusiili tai s (joita edeltää soinnillinen äänne) esiintyy mukautetussa asussa yleensä geminaattana (a), muukin konsonantti joskus (b).

Konsonanttiloppuisten vierassanojen taivutusvartalossa mahdollisesti esiintyvä konsonantin geminoituminen ei näy sanan kirjoitusasussa, esim. golf : golfin [golffin] : golfia [golffia].

Jossain määrin geminaattoja esiintyy vierassanoissa muunkin loppuvokaalin kuin i:n edellä, esim. fysiikka, planeetta, protokolla, kvartetto, parnasso. Vanhemmassa lainasanastossa vartalovokaalia edeltävinä geminaattoina on lähinnä klusiileja, esim. korppu, tonttu, markka, pohatta, raamattu, ammatti, lompakko, piirakka. (» § 151.)

Sanan vartaloon kuuluvan klusiilin geminoituminen on ominaista myös slangisanojen muodostukselle, esim. peukku (< peukalo), junnu (< juniori), sossu, pressa, proffa, julkku ~ julkkis, jälkkäri, synttärit, älppäri, kässäri, ommari. Silloin kun tällainen geminaatta ei ole peräisin lähtösanasta, se voidaan lukea osaksi johdinaines-ta: rom-ppu (< (CD-)rom), nel-kku (< neljä), tal-kkari (< talonmies), kum-ppari (< kumisaapas), häi-kkä (< häiriö). (» § 215.)

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus