§ 1010 Sävelkulku, painotus, rytmi jne. puheen jaksotuksessa

Taustoittava pykälä

Kaikentyyppisten vuoron rakenneyksikköinä toimivien lausumien yhteinen piirre on se, että ne ovat useimmiten myös prosodisia kokonaisuuksia. Sen ratkaiseminen, montako eri rakenneyksikköä yhdessä puheenvuorossa on, ei ole kuitenkaan aina yksinkertaista, koska puheessa prosodiset ja syntaktiset piirteet eivät välttämättä käy yksiin. Lausuma erottuu kuitenkin ympäristöstään prosodisesti: prototyyppisessä tapauksessa se muodostaa intonaatioltaan yhtäjaksoisen kokonaisuuden. Myös eräät muut prosodiset piirteet kuten lausepainon sijoittuminen, rytmin ja puhenopeuden muutos, äänen vaimeneminen, katkokset ja puristussupistumat tai narina ohjaavat vastaanottajan tulkintaa lausuman jäsentymisestä. Eräiden prosodisten piirteiden alkaminen on usein selvemmin osoitettavissa kuin päättyminen. Näin on esim. äänen sävyn muunnoksissa (» x, 1488, 1492).

Puheen sävelkulku, intonaatio, tarkoittaa lausuman aikana kuultavaa sävelkorkeuden vaihtelua. Lausuman kokonaisuuden kannalta on olemassa kolme perusvaihtoehtoa: Uusi lausuma alkaa yleensä edellisen loppua korkeammalta, ja loppua kohden sävelkorkeus vähitellen laskee. Jos sävelkorkeus ei loppua kohden laske vaan jää tasaiseksi, syntyy vaikutelma siitä, että jokin asiakokonaisuus on vielä kesken: lausuma voi olla valmis, mutta esim. (oma tai toisen) vuoro ei. Kolmanneksi lausuman sävelkorkeus voi nousta loppua kohden.

Kun partikkeli muodostaa yksin vuoron, intonaatiovaihto on olennainen osa sen merkitystä (» § 800, 1047 ). Partikkelin tulkinnan kannalta ratkaisevaa on myös sen kesto. Lisäksi kaksitavuisissa, ahaa-tyyppisissä partikkelivuoroissa sävelkorkeus voi hypätä ylös toisen tavun kohdalla: a↑haa.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus