Taivutustyypeillä tarkoitetaan yhdenmukaisesti taipuvien sanojen muodostamia ryhmiä, abstraktimmin niiden taivutusmalleja. Osa tyypeistä on produktiivisia: ne tarjoavat taivutusmallin myös uusille sanoille. Taivutustyyppien erottamiseen vaikuttavia tekijöitä ovat seuraavat:
Nominien taivutustyyppejä (» § 64 – 68) on enemmän kuin verbien (» § 71 – 75). Useisiin nominien taivutustyyppeihin kuuluu vain yhdenlaisia johdoksia, esim. (U)Us-johdokset (tyyppisanana uutuus), in : ime-johdokset (avain), järjestysluvut (neljäs) sekä sanan tuote kaltaiset ex-nominit.
Taivutustyyppi esitetään tyyppi- tai mallisanan avulla, josta luetellaan vartalo- ja päätevaihtelun sisältävät keskeiset taivutusmuodot eli ns. teemamuodot. Nominintaivutuksessa nämä ovat yleensä yksiköstä nominatiivi, genetiivi, partitiivi ja illatiivi ja monikosta genetiivi, partitiivi ja illatiivi. Verbien muotoina esitetään tavallisesti A-infinitiivin perusmuoto, indikatiivin preesensin yksikön 1. persoona, imperfektin ja konditionaalin yksikön 3. persoona, imperatiivin monikon 2. persoona, aktiivin NUT-partisiippi sekä passiivin indikatiivin imperfekti:
Huom. Suomen kielen perussanakirjassa on 49 nominien ja 27 verbien taivutustyyppiä, joista osa sisältää vain yhden tai muutaman sanan. Kaikki poikkeukset, mm. kieltoverbi ja persoonapronominit, eivät sisälly taivutustyyppeihin.
Kirjallisuudessa nominien taivutuksesta käytetään myös nimitystä deklinaatio ja verbien taivutuksesta nimitystä konjugaatio.
Edellinen pykälä