§ 1331 Onko suomessa oikeastaan passiivia?

Taustoittava pykälä

Indoeurooppalaisten kielten passiiviin verrattaessa on ehdotettu, ettei suomen yksipersoonaista passiivia pitäisi kutsua passiiviksi (esim. Shore 1986). Vaihtoehdoiksi on ehdotettu esim. nimityksiä impersonaali (Nuutinen 1981) ja indefiniitti (Shore 1986); ks. myös Tommola 1993. Tässä kieliopissa käytetään fennistisen perinteen mukaista nimitystä passiivi, koska rakenteella on kuitenkin olennaisia passiivin ominaisuuksia ja koska monilla ehdotetuilla vaihtoehtoisilla nimityksillä on muuta vakiintunutta käyttöä.

Passiiviksi kutsutut rakenteet ovat melko erilaisia eri kielissä, ja yhdessäkin kielessä voi olla erityyppisiä passiiveja. Vaikka täysin kielestä riippumatonta passiivin määritelmää ei liene mahdollista tehdä (ks. esim. Kittilä 2000), tässä kieliopissa passiivin määrittelyssä käytetään seuraavia kolmea kriteeriä:

• Passiivi on aktiiviin verrattuna tunnusmerkkinen verbirakenne. Passiivi muodostetaan verbistä taivuttamalla, johtamalla tai perifrastisesti esim. käyttämällä apuverbiä. Myös suomen yksipersoonainen passiivi on tunnusmerkkinen verbinmuoto, jossa on tunnus ‑(t)tA- ja useimmiten lisäksi ‑Vn (» § 1314).
• Passiivi taka-alaistaa subjektiargumentin. Tätä ei panna ilmi, tai se ilmaistaan adverbiaalilla, esim. instrumentaali- tai paikallissijaisella tai adpositiolausekkeella. Tekijän ilmipanemattomuus, niin kuin suomen yksipersoonaisessa passiivissa, on tavallisempaa; sen esittäminen adverbiaalina on eri kielten passiiveissa harvoin pakollista.
• Passiivi etualaistaa toisen jäsenen. Tämä saa silloin subjektin piirteitä ja siis kieliopillisessa hierarkiassa ylemmän kieliopillisen funktion kuin aktiivissa. Passiivirakenteiden välillä on eroja siinä, mitä jäseniä etualaistaminen voi koskea ja onko se välttämätöntä. Jos vain objektiargumentti voi etualaistua, passiivin voi muodostaa vain transitiiviverbistä. Tällainen järjestelmä on yleinen mutta ei yksinomainen Euroopan kielissä. Myös suomen yksipersoonaisessa passiivissa transitiiviverbit ovat yleisiä, vaikka tämä ei olekaan kieliopillinen rajoitus (» § 1319 huom.). Etualaistettava jäsen voi passiivissa saada kaikki subjektin kieliopilliset piirteet (näin on monipersoonaisessa passiivissa; » § 1332) tai vain osan niistä. Suomen yksipersoonaisessa passiivissa etualaistettava jäsen sijoittuu subjektin paikalle mutta ei muuten saa subjektin ominaisuuksia; totaaliobjektilla on tosin myös subjektin sija, nominatiivi (» § 1319 – 1320).

Kuviossa 11 on tiivistelmä aktiivin ja passiivin mahdollisista suhteista prototyyppisen transitiiviverbin tapauksessa.

Kuvio 11: Saman argumenttirakenteen esittämistapoja aktiivissa ja passiivissa

Minkään jäsenen etualaistaminen eli teemaksi sijoittaminen ei ole suomen yksipersoonaisessa passiivissa välttämätöntä (» § 1318). Teemana voi olla muukin kuin objekti (» § 1316), eikä etualaistaminen merkitse lauseenjäsentehtävän muutosta (» § 1319 – 1320). Rakenteessa korostuukin subjektin identiteetin häivyttäminen. Tältä kannalta se on verrattavissa myös sellaisiin monissa kielissä käytettyihin aktiivimuotoisiin rakenteisiin kuin monikon kolmannen persoonan yleistävä käyttö, jota suomessakin tavataan (» § 1330), tai ranskassa subjektipronominin on sisältävät ilmaukset (On dit, que… ’sanotaan, että…’). Sen sijaan monipersoonaisissa passiivirakenteissa, jotka suomessa ovat melko marginaalisia ja kieliopillisesti tulkinnanvaraisia (» § 1336, 1344), on enemmän prototyyppisen passiivin ominaisuuksia: niissä etualaistetaan objekti, joka saa kaikki kieliopillisen subjektin ominaisuudet.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus