Johtimen ‑(i)kkO sisältävät substantiivit ovat pääosin substantiivikantaisia. Niiden merkitys on usein kollektiivinen, kuten sanoissa aallokko, heinikko, hyllykkö. Toinen merkityskeskittymä ovat yksilönnimet, esim. maallikko, uskalikko (» § 198), joissa on muitakin kuin selviä johdoksia. Lisäksi (i)kkO-johdoksilla voi olla deminutiivista tai affektista käyttöä (» § 210), esim. lammikko, sihteerikkö. (Verbikantaisista (i)kkO-johdoksista » § 247.)
(i)kkO-johdostyyppiin kuuluu parisataa sanakirjalekseemiä. Kantoina on eri vartalotyyppien nomineja: enimmät kaksi-, osa kolmitavuisia. Johdin liittyy kantasanan genetiivivartaloon (aallo-kko, ruudu-kko, lumpe-ikko); tästä poiketen vahva-asteisia ovat hiet-ikko ja rapa-kko. Kantasanaksi eivät käy s : kse‑vartaloiset (*lehmuksikko) tai kkA-, kkO-loppuiset sanat (*hiekikko, *verkokko) eivätkä läpinäkyvät johdokset.
Kun kantavartalo on kaksitavuinen ja sisältää vain e- tai i-etuvokaaleja, (i)kkO-johdin edustuu joissain sanoissa takavokaalisena, esim. kehikko, kivikko (vrt. metsikkö, tiheikkö), joissain on vaihtelua: heinikko ~ heinikkö, puhek. metikkö ~ metikko. Muutamassa tapauksessa kantavartalon loppu-ä edustuu a:na ja johdin siten takavokaalisena (emakko, kesakko, venakko) tai kkO-johdinta edeltävä a ei kuulu varsinaiseen kantavartaloon: juurakko (< juure-), rusakko (vrt. ruskea).
Runsaat kaksi kolmannesta (i)kkO-johdoksista sisältää kkO-johdinta edeltävän i:n, joka yleensä korvaa kantavartalon loppuvokaalin tai lyhentää pitkän loppuvokaalin. Johdinvariantti -ikkO on yksinomainen kolmitavuisen tai pitkään vokaaliin loppuvan vartalon jäljessä (sammal-ikko, loker-ikko, pylvä-ikkö). i:tön kkO-johdin taas on vallalla kaksitavuisten O- ja U-vartaloiden yhteydessä (aallo-kko, hylly-kkö, risu-kko; silti: ruoh-ikko, koiv-ikko); kaksitavuisiin e-vartaloihin se ei liity (*nurmekko, *savekko). Etenkin kaksitavuisiin A-vartaloihin voi liittyä sekä i:tön että i:llinen johdin (naula-kko, viida-kko vrt. hong-ikko, mets-ikkö). Osassa tapauksia kkO-johtimen etinen i-aines vaikuttaa kantavartalon fonologisen asuun samalla tavoin kuin monikon i-tunnus (samoin (i)stO-johdoksissa » § 180).
Huom. 1. On myös (i)kkO-loppuiseksi mukautuneita lainaperäisiä sanoja, joissa k-aines periytyy muunkielisestä lähtösanasta, esim. evakko, lompakko, varikko, kyynikko, matemaatikko (» § 198 huom.). Muita (i)kkO-loppuisia kolmitavuisia substantiiveja ovat esim. kolikko, laatikko, lätäkkö, palmikko, sammakko ja ullakko.
Huom. 2. Johdinta edeltävä i luetaan i-vartalokantaisissa muodosteissa kantavartaloon (risti-kko), nominatiiviltaan i-loppuisten e-vartaloiden tapauksessa joko kantavartaloon tai johtimeen (nurmi-kko ~ nurm-ikko).
Edellinen pykälä