Slangijohdoksille on ominaista lähtösanan lyheneminen: kantavartalona ei yleensä ole kantasanan koko sanavartalo. Vartaloaineksessa voi tapahtua myös äänteellisiä muutoksia. Slangijohdoksia muodostetaan niin oma- kuin vierasperäisistäkin sanavartaloista. Fonotaksiltaan slangisanat muistuttavat vierassanoja (» § 30).
Yleistä slangijohdoksissa on johdinainesta edeltävän klusiilin, useimmiten k:n, geminoituminen, esim. jälkkäri ’jälkiruoka’, yöppäri ’yöpuku’, julkkis ’julkisuuden henkilö’, sinkku ’singlelevy; yksineläjä’, psykka ’psykologia’. Geminaatio voi koskea muitakin konsonantteja kuin klusiileja, esim. kässäri ’käsikirjoitus’, ommari ’omistuskirjoitus’. Toisaalta lähtösanan geminaatta voi myös lyhetä, esim. loparit ’lopputili’, ripari ’rippikoulu’, samoin pitkä vokaali, esim. motskari (< moottori-). Joskus johdinta edeltävä lähtösanan klusiili on soinnillistunut, esim. snagari, fudis, krabbis ’krapula’, Sandis ’Santahamina’, redu ’retki’.
Useissa slangijohdostyypeissä (ei kuitenkaan is-johdoksissa) johdinta voi edeltää sellainen äänneaines – yleensä klusiili tai s –, joka ei kuulu lähtösanaan. Soinnillisen äänteen jäljessä klusiili on geminaattana. Esimerkkejä Ari-johdoksista:
Muissa kuin is-johtimisissa slangijohdoksissa vartalon ja johtimen rajainen klusiiliaines siis joissain tapauksissa kuuluu lähtösanaan, joissain ei. Sanahahmo on kuitenkin yhtäläinen:
| Klusiili kuuluu lähtösanaan | Klusiili ei kuulu lähtösanaan |
| väittäri ’väitöskirja’, synttäri ’syntymäpäivä’ | väikkäri ’väitöskirja’ |
| jälkkä ’jälki-istunto’, orkka ’orkesteri’ | välkkä ’välitunti’, harkat ’harjoitukset’ |
| peukku ’peukalo’ | nelkku ’nelonen’ |
| kultsi ’kulta’, myrtsi ’myrtynyt’ | dörtsi ’ovi’ (< ruots. dörr), kaltsi ’kallio’ |
| hoitsu ’hoitaja’, rantsu ’ranta’ | poitsu ’poika’ |
| matsku ’materiaali’, mitsku ’mitali’ | pitsku ’piha’ |
Slangijohdoksissa voi myös vokaalisointuun mukautuminen vaihdella, esim. fönäri ~ fönari, Sörkkä ~ Sörkka, samoin sanan etu- ja takavokaalisuus, esim. snagari ~ snägäri.
Edellinen pykälä