Taustoittava pykälä
Suora ja epäsuora esitys ovat kielioppiperinteestä normitettuun kirjakieleen polveutuvia tyyppejä. Sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä esiintyy kuitenkin yleisesti referointia, jossa on piirteitä kummastakin. Repliikkilauseen syntaktinen alisteisuus ja deiktisten elementtien muutos eivät välttämättä kulje samansuuntaisesti. Etenkin puhutussa kielessä mutta myös lehtiteksteissä yleinen on ilmaisutapa, jossa referaatin alussa on että-sana mutta jonka näkökulma on osittain tai kokonaan alkuperäisen puhetilanteen puhujan (näkökulmasta » § 1467).
Referointitapoja, joissa on aineksia sekä suoran että epäsuoran esityksen keinoista, on fennistisessä perinteessä kuvattu sekamuotoina. Ikolan (1960a: 257) ehdottama nimitys on sekaesitys, ”vermischte Rede”; Penttilä (1963: 652–653) puhuu sekamuodosta. Kyseessä on yhtäältä ollut että-sanan käyttäminen sellaisen referaatin edessä, jossa on muuten suoran esityksen piirteitä, kuten paikan ja ajan adverbeja. Toisaalta sekamuotona on pidetty eläytymisesitystä eli johtolauseettomia referaatteja, joita sittemmin on kaunokirjallisten tekstien analysoinnissa kutsuttu vapaaksi epäsuoraksi esitykseksi (» § 1475), puhutun referoinnin kuvauksessa mm. nollasitaatiksi (» § 1488). Sekamuodosta puhuminen ei ole optimaalista, koska siitä voi saada käsityksen, että tämä varsin yleinen käytäntö – puhutussa kielessä lähes yksinomainen – olisi jotenkin taitamatonta ja että kieliopintekijöiden muotoilemat ideaalityypit olisivat ensisijaisia.
Varsinkin kaunokirjallisessa kerronnassa ovat seuraavantapaiset ratkaisut pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jos referaatti on pitempi kuin yksi lause, sen ensimmäinen lause voi olla johtolauseelle alisteinen, mutta välimerkin jälkeinen uusi lause ei ole kieliopillisesti enää hallitsevan johtolauseen osa, vaan edustaa vapaata suoraa (a) tai vapaata epäsuoraa (b) esitystä.
Edellinen pykälä