§ 57 Millaisia taivutustunnuksia on?

Taivutuskategorian tunnus voi olla asultaan vaihtelematon, kuten -t tai -n, tai tunnusvariantteja saattaa olla useita, kuten illatiivilla ‑Vn, ‑hVn, ‑seen ja ‑siin. Muutamissa tapauksissa taivutustunnusta ei ole lainkaan: nomineilla tunnuksettomia ovat nominatiivi ja yksikkö, verbeillä indikatiivi, aktiivi ja preesens.

Monilla tunnuksilla on äänteellisesti vaihtelevia asuja eli allomorfeja. Säännönmukaista fonologista vaihtelua tuottaa vokaalisointu: talo-ssa vrt. metsä-ssä, saanut vrt. jäänyt (» § 15 – 16). Morfofonologiseen vaihteluun kuuluvat mm. monikon tunnuksen edustuminen j:nä vokaalien välissä (talo-j-a vrt. talo-i-ssa) sekä eräitä tunnusten alkukonsonantteja koskevat assimiloitumiset, esim. tul-la-an, pur-rut, nous-se-e.

A- ja E-infinitiivien ja passiivin tunnuksessa on sekä assimilaatiota että astevaihtelun kaltaista konsonanttivaihtelua. Tunnusten variantteja ovat A ~ e, dA ~ de, tA ~ te tai assimiloituneet lA ~ le, rA ~ re, nA ~ ne; passiivissa on myös tt ~ t -vaihtelua:

Eräiden muotojen tunnus koostuu alkuaan useammasta eri aineksesta:

Nykykielessä nämä yhdistelmät on mahdollista hahmottaa jakamattomaksi kokonaisuudeksi, nipputunnuksiksi ‑vAn, ‑neen, ‑TUA, ‑vinA-+POS, ‑mAisillA‑+POS, joiden alun perin erillisten osien tehtävät ovat näissä kokonaisuuksissa hämärtyneet (» § 123). Esimerkiksi muodon lähdettyäni analysoiminen temporaalirakenteen osana passiivin partisiipin partitiiviksi ei ole muodon tehtävän kannalta nykykielen mukaista.

• » Pykälän kirjallisuus
• » Koko luvun kirjallisuus