Sanat ovat ryhmiteltävissä sen mukaan, millainen niiden vokaalivartalo on ja onko niillä konsonanttivartaloa. Sanoja, joilla on vain vokaaliloppuinen vartalo eli vokaalivartalo, kutsutaan vokaalivartaloisiksi tai yksivartaloisiksi: talo‑, puhu-. Jos sanalla on lisäksi konsonanttivartalo eli konsonanttiin päättyvä vartalo, johon liittyy konsonanttialkuinen tunnus, sitä kutsutaan kaksivartaloiseksi, esim. kieli : kiel-tä, nous-ta : nouse‑. Verbeillä mahdollinen konsonanttivartalo näkyy selvimmin kAA- tai kO-tunnuksisesta imperatiivimuodosta (opiskel-kaa, hypät-kö), nomineilla yksikön partitiivimuodosta (kallis-ta, sien-tä, vanhuut-ta).
Kun vartalon lopussa on pyöreä vokaali O, U tai lyhyt lavea vokaali i, A, sanalla on tavallisesti vain vokaalivartalo, joka kyllä voi vaihdella astevaihtelun tai i:n vaikutuksesta (a). Vain vokaalivartaloisia ovat myös yksitavuiset sanat sekä sellaiset joiden vartalo päättyy diftongiin (b). Sen sijaan kun vokaalivartalon lopussa on e tai VV, sana on yleensä kaksivartaloinen (c) – poikkeuksena eA-nominit sekä lukumäärältään pienet ryhmät: verbin lukea tyyppiset tapaukset (» § 72) sekä kivi‑, nalle- (» § 65) ja vapaa-tyyppien (» § 67) nominit (» § 64 asetelma 26).
Pyöreään vokaaliin päättyvät vartalot muodostavat taivutukseltaan yhtenäisen ryhmän; niiden loppuvokaali säilyy monikon tai imperfektin i-tunnuksen edellä: talo-i‑, puhu-i-. Myös pitkään vokaaliin tai diftongiin päättyvissä vartaloissa kuten tuottee‑, varkaa‑, hyppää‑, saa‑, tupakoi- syntyy osin yhtäläisiä äännevaihteluja (» § 52).
Muutaman sanatyypin tietyissä muodoissa on vokaali- ja konsonanttivartalon raja mahdollista hahmottaa nykykielen näkökulmasta kahdella tavalla. Tällaisia ovat verbeissä perusmuodoltaan VtA-loppuiset verbit, esim. hypät-ä (konsonanttivartalona) tai hypä-tä (vokaalivartalona), ja nomineissa tuote-taivutustyypin nominien yksikön partitiivimuoto: tuotet-ta tai tuote-tta. Kaksihahmotteisuutta merkitään tässä kieliopissa seuraavasti: hypä=t=ä, tuote=t=ta (» § 59).
Huom. Nimitykset yksi- ja kaksivartaloinen ovat siinä mielessä harhaanjohtavia, että varsinaisia vartalovariantteja voi olla enemmän kuin vain yksi tai kaksi. Vartalot voivat vaihdella astevaihtelun vaikutuksesta tai olla erilaisia monikon tai imperfektin tunnuksen edellä. Näin ”yksivartaloisella” sanalla saattaa olla vahva- ja heikkoasteinen vokaalivartalo, joissa voi vielä olla äännevaihtelua: palkka-a : palka-n : palko-i-ssa, autta-isi : auta-n : auto-i-tte, luke-kaa : lue‑n : luk-i; vastaavasti ”kaksivartaloisilla” voi olla useampia vartalovariantteja kuin kaksi, esim. hyppää-n : hyppä=s=i : hypät-kää. Yksivartaloisuus tarkoittaa siis vain sitä, että sanalla on pelkkiä vokaalivartaloisia muotoja, ja kaksivartaloisuus sitä, että sanalla on sekä vokaali- että konsonanttivartaloisia muotoja. Konsonanttivartaloisuudessa olennaista on myös se, että muotoon liittyy aina konsonanttialkuinen pääte, esim. nais-ta : nais-ten, tul-kaa : tul-lut (sellaiset muodot kuin nais-i-en, tul-i ovat vokaalivartaloisia ja niihin liittyvä pääte vokaalialkuinen). Perinteisiä nimityksiä yksi- ja kaksivartaloinen käytetään lyhyyden vuoksi nimitysten ”vain vokaalivartaloiset” ja ”sekä vokaali- että konsonanttivartaloiset” rinnalla.
Edellinen pykälä