Teonnimien merkityksen edelleenkehitys ja erikoistuminen on leksikaalistumista (» § 166). Ilmiö koskee enimmäkseen muita kuin minen-johdoksia ja on asteilmiö. Yleensä leksikaalistumisesta kertoo se, että teonnimen merkitys eroaa samasta verbistä johdetun minen-teonnimen merkityksestä:
Nämä sanat ovat merkitykseltään selvästi teonnimistä eriäviä, useat konkreettistarkoitteisia, mutta eriytyminen voi olla myös vähäisempää (» § 225). Toisaalta näillä samoilla lekseemeillä voi olla myös leksikaalistumatonta teonnimikäyttöä, esimerkkeinä seuraavassa substantiivit rakennus ja luku:
Leksikaalistumattomana sana esiintyy verbilähtöisten laajennusten kera (» § 221), leksikaalistuneena se saa tavanomaisen substantiivin määritteitä. Jotkin leksikaalistuneet teonnimet esiintyvät leksikaalistumattomassa käytössä lähinnä vain yhdyssanan määriteosina:
Leksikaalistuneisuutta ilmenee teonnimien eri morfologisissa tyypeissä eri määrin. Vähiten leksikaalistumia sisältävät minen-, ntA-, nti- ja nA-johdokset; keskimäärin leksikaalistuneimpia taas ovat U- ja O-teonnimet.
Huom. 1. On paljon myös yhdyssanoja, joiden edusosana on verbikantainen substantiivi. Tällaiset yhdyssubstantiivit ovat tyypillisesti leksikaalistuneita, monet terminomaisiakin. Ne eivät yleensä ole yhdysverbistä johdettuja, esim. aliurakointi (< *aliurakoida), verovähennys (< * verovähentää), pahantekijä (< *pahantehdä), vaan määriteosa edustaa verbilähtöistä laajennusta tai voi olla leksikaalistuneen edusosan yhteydessä muunkinlainen. – Tässä luvussa mainituissa johdostyyppikohtaisissa lekseemimäärissä ei ole mukana yhdyssanoja.
Huom. 2. Leksikaalistumiin luetaan myös sellaiset teonnimien johdostyyppejä sekä hahmoltaan että merkitykseltään edustavat sanat, joilla ei kuitenkaan morfologiselta kannalta ole kantaverbiä, esim. rukous, vitsaus, tiimellys, arvoitus, kummitus, hökötys, kapistus, tuoksina.
Edellinen pykälä